Marjatan päiväkirja Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä

                                  BLOGI  8

  KUN JÄRJESTELMÄ IMAISEE  SISÄÄNSÄ SE EI HELPOSTI PÄÄSTÄ SIITÄ POIS


Paavo on jälleen kotona kolmannen osastojakson jälkeen.
  Lääkkeet joita täytyy syödä ovat  Abilify ja Anafranil. Sanon täytyy, koska niitä on pakotettu osastolla syömään ja niihin on  kerinnyt syntyä jonkinlainen riippuvuus, joten niitä ei voinut lopettaa.


Nämä lääkkeet, Abilify ja Anafranil, eivät nyt aiheuttaneet sellaista elimistön lamaantumista ja psyykkisiä oireita joita edelliset olivat tehneet. Ellei sitten lamaantumiseksi katsota sitä että Paavo nukkui 12 - 16 tuntisia yöunia ja oli silti päivät erittäin väsynyt. Aamupalan nousi syömään usein silloin kun minä jo laitoin lounasta, usein heräsi vasta iltapäivällä.

Sairaalan hoitokäytäntöihin kuuluu jatkohoito psykiatrian poliklinikalla jonne Paavo taas ohjattiin. Lääkääri oli jo entuudestaan tuttu. 
  Kävimme aluksi yhdessä poliklinikka käynneillä, koska Paavolta oli taas viety autolla ajokyky ja minun oli lähdettävä kuskiksi. Myöhemmin lääkkeiden vähentyessä Paavo pystyi ajamaan autoa ja hän kävi siellä yksin.

                                     Lääkkeiden haittavaikutukset alkavat
Niinpä kävi taas jälleen kerran, että lääkkeet alkoivat tehdä vakavia oireita.        Paavolle alkoi tulla omituisia pakkoliikkeitä, kädet alkoivat vapista niin että se vaikeutti jo syömistä.
 Suu ja huulet alkoivat väpättää nopeita liikkeitä.
 Öisin Paavon keho tekee aaltomaisia liikkeitä melko nopeaan tahtiin, kädet huitovat nopeita liikkeitä ja hän irvistelee nukkuessaan.  Itse Paavo ei tiedä näistä mitään eikä herää niihin.

Silloin lääkäri alkoi lopettamaan Abilify lääkettä.

Anafranilia menee vielä jonkin aikaa  aikaa, kunnes sekin alkaa tuottamaan hankaluuksia.
 Paavon tasapaino alkaa kadota. Varsinkin ympärillä oleva liike jonka Paavo havaitsee  tekee yleensä huimausta.
 Vaarallisia hetkiä syntyy myös kun hän kävelee rappusia alakerrasta ylös ja alkaa kaatua taaksepäin. Onneksi kerkiää reagoimaan ja saamaan kiinni seinästä tai kaiteesta. Mitä olisi tapahtunut jos olisi kaatunut  ja lyönyt päänsä?

 Kauhun hetki syntyi mökillä kun olimme uimassa Veden liplattava liike sai aikaan sen että Paavo alkoi kaatua järvessä taaksepäin. Onneksi vieressä oli järviruokoa johon hän tarrasi kiinni. Itse olin kauempana katselemassa enkä olisi millään kerinnyt apuun jos olisi kaatunut veteen.  Pohja oli vielä pehmeää mutapohjaa, jossa oli vaikea liikkua.
 Kesän uinnit  piti jättää pois.

Tällaisia tapauksia kerroimme taas lääkärille ja hän alkoi lopettamaan  Anafranil lääkettä.
  Nyt lääkkeiden lopetus sujui paremmin eikä noita  kauheita elämän sekaisin laittavia vieroitusoireita tullut.

 
                  Elämä palautuu normaaliksi

 Oli mielenkiintoista seurata kuinka Paavon olemus alkoi lääkkeiden lopetuksen jälkeen hyvin hitaasti tervehtyä.
  Jähmeä olemus ja tokkuraisuus  alkoivat hävitä.  Päivittäiset sauvakävelylenkit ja hiihtoretket  tulivat  takaisin. Paavo oli kova lukemaan kirjoja ja lehtiä.
 Matkustaminen oli taas helppoa pitkillä matkoilla kun Paavo pystyi ajamaan autoa ja voi vuorotella kuskina oloa.
 Omakotitalon hoito ei tuottanut enää hankaluuksia.  Sen tekninen toiminta lämmityksineen ja sähkölaitteineen  alkoi taas toimia normaalisti eikä sellaisia vikoja ilmentynyt joiden takia  olisi pitänyt jatkuvasti pyytää korjausmiehiä.

  Ja mikä parasta, masennus  loppui samalla kun lääkehaitat hävisivät. Eli tässä tapauksessa lääkehaitat olivat yhtä kuin lääkärin antama psykoottistasoinen masennus diagnoosi.
  Yhtä ihmettelen jatkuvasti. Millainen Paavon pitäisi olla psykoottisesti masentuneena? Ei hänestä kotona huomaa että olisi muuttunut  millään tavoin  psykoottiseksi. Sama järkevä, jalat tukevasti maassa oleva, selkeästi käyttäytyvä kuin ennenkin. 
  Kaikki lääkkeet mitä hänelle on syötetty ovat voimistaneet Paavon pakko-oireista käyttäytymistä.  Sillehän on tyypillistä että ajatukset helposti alkavat pyöriä saman ajatuksen, jonkun huolen ympärillä, mikä laittaa tarkistamaan uudestaan ja uudestaan kun ei muista että oliko se varmasti niin.
 Kaikien lääkkeiden ominaisuus oli elimistöä fyysisesti  turruttava ja lamaannuttava vaikutus, mikä moninkertaisti tuon tarkistelu piirteen.

  Lääkkeiden  lopettamisen jälkeen OCD pakko-oireinen persoonallisuuden piirre näkyi lähinnä siinä, että iltaisin Paavo teki rutiininomaisen  tarkistuskierroksen talossa. Yleensä minä iltaunisena en ollut selvillä kaikista hänen iltarituaaleistaan, mutta millään tavalla hän ei ilmaissut että niissä olisi ollut jotain kovin poikkeavaa. Näin hän on toiminut aina.

 Mitä nämä lääke- ja sairaalajaksot oikein hoitivat ja mitä hyötyä niistä on ollut?
  Tämä kysymys saa mielenkiintoisia piirteitä ja samalla koko psykiatrinen hoitojärjestelmä avautuu minulle.

  On kaksi täysin erilaista maailmaa, ensinnäkin potilaan oma arkinen kotimaailma ja toiseksi sairaalan vakiintuneet hoitokäytännöt jotka ovat syntyneet  historian kuluessa ja joita lääkärit ovat koulutettu ylläpitämään.

Nämä kaksi maailmaa eivät kohtaa toisiaan.


                         Sairaalapersoona ja paperipotilas

Lääkärit eivät tiedä mitä potilaille tapahtuu sen jälkeen kun he lähtevät sairaalasta. Heidän työnsä jälki jää ikäänkuin kesken kun potilaat häviävät näkymättömiin ja kuulumattomiin.

 Lääkeiden haitat alkavat näkyä selvästi vasta kotona kun  elämän kulku monipuolistuu ja vastuu arjen  käytännön asioiden monipuolisesta hoidosta kuluttaa enemmän voimavaroja. Lääkkeillä lamaannutettu elimistö ja aivotoiminta ei siihen pystykään. Näin kävi ainakin Paavo kohdalla, enkä usko että hän on siinä suhteessa  kovin harvinainen poikkeus.
 Kyllä masennuslääke voi tehdä terveellekin psykoottisia oireita koska se muokkaa aivotoimintaa ja keskushermoston toimintaa ja vaikuttaa koko  kehossa laajasti.
  Mutta lääkkeiden aiheuttama  tila jonka hoitohenkilökunta näkee psykoosin kaltaisena ei ole tietysti  potilaan omaa sairautta koska lääkäri on sen aiheuttanut lääkkeillään.

 Paavon kohdalla alkoi lääkkeiden syönnin myötä ilmaantua voimakkaita, nimenomaan elimistöä fyysisesti haittaavia sivuvaikutuksia.  Avohoidon  lääkäri osasi tunnistaa ne ja lopetti lääkkeet.

 Myöhemmin osastolla lääkäri on kirjoittanut potilaskertomukseen että potilas on toivonut voivansa vähentää psyykelääkitystä Anafranil ja Abilify.  
  Tämä on väärää tietoa koska Paavo ei ole  esittänyt toivomusta vaan lääkäri on havainnut itse selvän faktan haitoista ja toiminut.
  Olen itse ollut mukana auton kuljettajana poliklinikan käynneillä eikä tällaista toivomusta ole sanottu, vaan kerrottu kaikista fyysisistä oireista joita Paavolle on alkanut ilmaantua.
   Näin  yksinkertaisesti Paavosta saadaa paperipotilas.

   Paperipotilaille  luodaan jotain sellaisia piirteitä  joita todellisuudessa ei ole ollut, vaan ne ovat lääkärin omia tulkintoja tai hän on niitä lukenut toisten kirjoittamina.

   Potilaiden keskuudessa on yleistä tieto, että lääkärit näkevät lääkehaitat, myös fyysiset, potilaan omana sairautena. Minulla on sellainen käsitys että se on heidän koulutuksestaan johtuvaa ammattikäyttäytymistä ja tietoa.
 Joskus on herännyt kysymys että onko psykiatriaan erikoistuvien lääkäreiden koulutus pelkkää lääkekemiaa, sellaista rulettia niiden käyttö näkyy olevan?

  Paavollekin  hoitajat jatkuvasti toistivat, kun hän valitteli aina uusia vaivojaan joita tuli sitä mukaa kun uusia lääkkeitä pakotettiin syömään,  että nämä kuluvat sinun  masennukseesi. Tällä tavalla häntä opetettiin kehittämään itselleen sairausidentiteetti, tällainen minä nyt olen.

  Ihmisen hermojärjestelmä ja aivot ovat herkät oppimaan asioita joita sille jatkuvasti toistetaan. Nimenomaan ammattilaiset ovat kovia sanoittamaan psykiatriassa uudestaan ja uudestaan  ajatuskuvioita, jotka muokkaavat sairausidentiteettiä.

Selkeä konkreettinen esimerkki tästä on seuraava tapaus:  Voimakkaassa lääkepökkyrässä  Paavon kyky käyttää puhelinta on heikentynyt koska keskittymiskyky, motoriikka  ja muistitoiminnot ovat  heikentyneet.
  Paavolle kehittyy pelko että katkeaako puhelu varmasti kun lopettaa. Jos puhelinlinja  jääkin  päälle  puhelinlaskut ovat suuria eikä hänellä ole sellaisia summia maksaa.
 Tähän ajatukseen hän jää pyörimään ja  soittelee useita peräkkäisiä tarkistussoittoja ja kysyy katkesiko tämä varmasti. Sitten Paavo alkaa epäillä että puhelimessa on jotain vikaa eikä sitä voi enää  käyttää.

  Hoitajat neuvoivat  mutta siitä ei tullut silti mitään. Kerran hoitaja ehdotti että soita kotiin vaimolle niin näet toimiiko se. Paavo sai yhteyden minuun ja selitti kuinka puhelin on rikki eikä hän osaa käyttää sitä.
 Minä kommentoin  tähän, että ovatko he taas nostaneet sinulle lääkemääriä kun tuo taito on hävinnyt, sinun puheesikin kuulostaa epäselvältä. 
  Silloin Paavo suorastaan huutaa kiihkeänä puhelimessa minulle että ei tämä johdu mistään lääkkeistä vaan minun sairaudestani.

 Seuraavan kerran kun menen vierailulle Paavo palaa tuohon puheluun. Hän sanoo että kylläpä hoitaja kehui minua että teit ihan oikein kun sanoit että puhelimen käytön hankaluus ei johdu lääkkeistä vaan minun sairaudestani.

   Tämä puhelin tapaus on  selvä merkki siitä että Paavokin alkaa pitää itseään ihan oikeasti masentuneena jonka ei tarvitsekaan osata käyttää puhelinta.

  Sairaalapersoona kehittyy kun hyväksyy oman olemuksensa eli sairausidentiteetin ja tavan ajatella itsestään kuten osastolla kuuluukin ajatella.
  Hoitajien yksi työtehtävä on auttaa ihmistä kehittämään itselleen sairausidentiteetti. Ei tästä voi ketään syyttää henkilökohtaisesti, koska heidät kaikki on koulutettu tähän ja se on juuri sitä hoitamista.


  Potilastietojärjestelmä Kanta on luonut hoitojärjestelmäämme uuden tavan hoitaa. Sinne lääkärit ja hoitohenkilökunta kirjaa käsityksiään potilaista  joita sitten toiset  ihmiset lukevat. Tällä tavalla tieto kulkee eteenpäin.
  Sairaalassa potilas on diagnoosi joka laitetaan  siihen kuuluvaan lokeroonsa ja käsitellään sen mukaan.
 Paperipotilailla on se vaaara että heidän identiteettinsä muuttuu paperilla.

  Hämärtyykö lääkäreiden ja  hoitajien kyky lukea potilaita kun katsotaan papereista  mitä toiset  ovat joskus kirjoittaneet?   Lääkärillä on jo valmis oletus päässään kun tapaa potilaan.

   Hämärtyykö diagnoosin tekokyky kun lääkärin edessä  onkin potilas johon hän on jo tutustunut papereissa?

 Voiko potilas  saada itseään kuulluksi kun vastassa on lääkäri joka jo tietää kaiken valmiiksi. Jaksaako lääkäri kuulla mitä potilas oikeasti sanoo?  Vai kuunteleeko hän enemmän hoitajien näkemyksiä jotka näkevät kaikki potilaat jollain tavoin sairaina, joita kuljetetaan talon hoitorutiinien mukaan.
  
 Lääkäri saattaa jättää myös kertomatta jotain oleellista jolla hänen henkilökohtaisen käsityksensä mukaan ei ole merkitystä tai se ei hänen mukaansa kuulu tähän sairauden kuvaan.  Pienetkin yksityiskohtaiset maininnat voivat muuttaa koko ihmisen sairasidentiteetin.

 Sairaalaan lähetetään sellaisakin ihmisiä jotka eivät sinne kuulu. Osastolla löytyy aina jokin diagnoosi joka kirjoitetaan potilasasiakirjaan ja johon  saa lääkityksen.

Nämä ovat asioita joita  psykiatriseen hoitojärjestelmään laitetun potilaan ja hänen omaisensa tulisi  tiedostaa.
  Kysymyksessä on perustuslaillinen jokaiselle kuuluva itsemääräämisoikeus, oikeus itsensä ilmaisemiseen ja kuulluksi tulemiseen.
   Ainakin Paavolla nämä kyvyt olivat täydellisesti olemassa mutta niitä ei osattu kuunnella eikä kunnioitettu.
  Päinvastoin papereihin tuli maininta  että potilas ei ole kykenevä tekemään päätöstä kun häntä yritettiin pakolla taivuttaa sähköhoitoon ja kieltäytyi. Kykenemättömäksi leimaamisen vuoksi olikin helppo tehdä pakkohoitopäätös ja lääkärin tahto toteutui.