Marjatan päiväkirja Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä
BLOGI 14
KUN JÄRJESTELMÄ IMAISEE SISÄÄNSÄ SE EI HELPOSTI PÄÄSTÄ SIITÄ POIS
Hoitojärjestelmä tunkeutuu kotiin pyytämättä ja vie sairaalaan lupaa kysymättä.
Sairaalasta soitetaan. Hoitaja tarjoaa aikaa jolloin Paavon pitäisi mennä osastolle. Paavo sanoo että hän ei ole tulossa. Tapansa mukaan hoitajalta alkaa tulla kysymystulvaa jolloin Paavon pitää perustella miksi hän ei tule. Hoitaja ehdottaa että tule tänne muutamaksi päiväksi. Paavo kieltäytyy edelleen. Asia jää sillä kertaa siihen.
Jonkin ajan kuluttua osastolta soitetaan taas ja annetaan päivämäärä jolloin pitäisi tulla sinne. Vain korkeintaan viikko tai kaksi ja sitten pääsee taas pois hänelle sanotaan.
Vanha tuttu osastohoito alkaa jälleen
Paavo on sairaalassa. Olemme asuneet reilu puoli vuotta uudella paikkakunnalla kun poliklinikan lääkäri ilmoitti tulevansa kotiimme. Hän ehdotti heti että Paavo lähtisi sairaalaan osastolle tilanteen kartoittamista varten.
Sairaalassa hoitoneuvottelussa lääkäri alkoi miettimään ääneen että mitähän ihmettä lääkettä vielä hän voisi määrätä kun kaikki on jo kokeiltu. Sitten hän sanoi laittavansa Ablify lääkityksen ja siihen rinnalle Risperdalin. Paavo sanoi että kun kerran Afilify lääke on lopetettu ei halua enää niitä takaisin.
Kerroimme miten edellisen kerran Abilify teki tosi tokkuraisen olon, kovaa vapinaa, koko keholle nousevaa ihottumaa, kovaa kutinaa ja äkillistä nukahtelua. Kun lääke lopetettiin iho alkoi parantumaan, nukahtelu loppui.
Lääkäri totesi että ei tällaista ole dokumentoitu missään, ei Abilifyn pitäisi aiheuttaa tällaista, seurataan täällä tuleeko ihottumaa.
Mutta olimme tiukkoja, minä omaisena jopa korotin ääneni että lääke ei sovi Paavolle. Abilify jätettiin pois ja tilalle tuli Brintellix.
Tässä näkyy taas se miten lääkärit lukevat sitä mitä edelliset kolleegat ovat joskus kirjoittaneet papereihin tai jättäneet kirjoittamatta ja sen mukaan toimitaan. Kun siellä ei ole mainintaa lääkkeen haitoista sitä ei siis ole olemassa vaikka potilas ja vielä omainenkin yrittää kertoa.
Paavo on kaikille lääkäreille ja hoitajille täysin tuntematon potilas, jota he eivät ole koskaan ennen nähneet, silti he tietävät tarkalleen mitä pitää tehdä.
Saan sellaisen vaikutelman että toimitaan diagnoosi edellä periaatteella, ovat saaneet sen papereista jotka ovat toisten tekemiä.
Eikö psykiatrisessa hoitojärjestemässä ole lainkaan sellaista että potilas paranisi? Tämä kysymys herää kun seuraan tätä touhua.
Paavo joka on ollut monta kuukautta pois sairaalan kirjoista häntä pidetään kuitenkin ihan samanlaisena sairaana edelleenkin. No lääkitys on jätetty päälle, onkohan se merkki että ei ole vielä parantunut? Mutta eihän lääkkeitä itse voikaan lopettaa, eikä ole ollut lääkäriä joka olisi sen tehnyt.
Heti kun vain astuu sairaalan ovesta sisälle, alkaa sama rutiini hoitoputki automaattisesti, lääkkeet pakotetaan syömään ja sänkyyn makaamaan. Kysyyköhän siellä kukaan, miten sinä voit tänään, miten meidän pitäisi sinua tänään hoitaa? Ei, sellaista ei kysytä.
Lupaus viikon sairaalajaksosta jatkuukin määrättömästi
Sairaalassa olo ei loppunutkaan siinä ajassa mitä hoitaja lupasi kun maanitteli Paavoa osastolle. Tämä oli meille ensimmäinen järkytys.
Käydessäni Paavon luona en koskaan tavannut hoitajia niin että olisin voinut keskustella heidän kanssaan, kommunikaatio tapahtui kotoa käsin puhelimen välityksellä. Hoitajat istuivat lasi-ikkunoiden takana kopissaan, omahoitaja ei ollut yleensä paikalla kun yritti jotain kysellä, muut eivät ruvenneet puhumaan.
Lääkkeiden haittavaikutuksia ei tunnisteta
Hoitokäytäntöjen mukaan Brintellix lääkettä nostetaan jonkin ajan kuluttua. Pian toiseksi lääkkeeksi laitetaan Risperidoni. Kokemuksesta osaan jo alkaa odottamaan milloin lääkkeet alkavat vaikuttamaan.
Pian onkin nähtävissä että lääkkeet alkavat lamaannuttaa selvästi entistä enemmän koko kehoa ja toimintakykyä. Nopeassa tahdisssa Paavon vointi huononee selvästi.
Hoitajat ovat kirjanneet tästä näin:
Potilas sanoo että vointi on huonontunut osastolla. Tarvinnut ohjausapua pienissäkin asioissa, vuoteesta nousussa, aterioille tulosta, henkilökohtaisen hygienian hoitamisessa. Oma-aloitteisuus täysin kateissa. Kokee kaiken ylivoimaiseksi.
Potilas sanoo että nämä eivät ole asioita joita itse voi valita tehdä vaan ei kykene niihin.
Yritetty keskustella siitä kuinka mieliala ei kohene ellei minkäänlaista yritystä päivätoimintaan ole tehty. Edellytetään perusasioihin sitoutumista.
Sanottu että kokemus ruumiinsa toimimattomuudesta ovat psykoottisen masennuksen oireita.
Sanottu että mikäli sairaus on noin vaikea asteista että estää perusasioiden tekemistä silloinhan pitäisi antaa tehokkaampaa hoitoa. Pyritty motivoimaan sähköhoitoon. Potilaalla on päätöksenteko kuitenkin hyvin hankalaa.
Risperidonia lääkettä nostetaan
Kun menen käymään vierailulla, Paavo on muuttunut jäykäksi, turtuneeksi joka kävelee hiipimällä kumarassa yrittäen pitää tasapainoa ettei kaatuisi.
Paavo kertoo että virtsanpidätyskyky alkaa pettää ja hänellä on vaipat. Samaten ulosteen pidätyskyvyssä on häiriöitä. Kerran hän tuhri saunan lauteet kun vatsa alkoi toimia tahattomasti.
Hoitoneuvottelu
Hoitoneuvottelussa ihmettelen lääkärille Paavon huonontunutta kuntoa. Ei hän kotona ollut tällainen.
Lääkäri toteaa että oirekuva sopii psykoottiseksi masennukseksi syventyneeseen vaikeaan masennustilaan. Hän totesi myös että aloitetusta Brintellix hoidosta ei ole ollut haittavaikutuksia toisaalta ei hyötyäkään.
Minä olen sitä mieltä että Paavo on jälleen kerran taas laitettu lääkepsykoosiin, mutta eiväthän he tunnista täällä lääkkeiden tuomia muutoksia kehossa, vaan fyysisen olemuksen muuttuminen on merkki psykoottisesta masennuksesta. Minä näen tuon fyysisen muutoksen selvästi koska ei Paavo kotoa lähtiessä ollut tuollaisessa kunnossa.
Toki myös ajatuksen kulku ja psyykkinen olemus ja asioiden hahmotus muuttuu. En malta olla vertaamatta sitä juopuneen olemukseen ja puheiden sössötyksiin, keskushermostoon vaikuttavia huumeitahan nämä lääkkeetkin ovat.
Lääkäri ehdottaa sähköhoitoa, koska papereiden mukaan siitä on aikaisemmin ollut hyötyä.
Sitten Paavo laitetaan valinnan eteen. Pitää valita kumman hän haluaa, Risperidoni lääkkeen noston vai sähköhoidon.
Paavon olemus on aika tokkurainen, puhe on hidasta ja sanojen muodostus tahmeaa. Tällaisessa kunnossa hänet laitetaan noinkin suuren valinnan eteen, ei Paavo osaa sanoa mitään. On pitkään hiljaista. Kaikki tuijottavat Paavoa minkä hän valitsee. Lääkäri kehottaa taas kumman vaihtoehdon valitset. Tällaista piinaavaa ahdistelua kestää pitkään. No, sano nyt, lääkäri patistaa, sinun on tehtävä tämä valinta nyt.
Välillä lääkäri toteaa että onhan olemassa mielenterveyslaki joka sallii tahdosta riippumattoman hoidon ja tarkkailulähetteen.
Paavo ei sano mitään.
Silloin minä en voi olla puuttumatta tilanteeseen ja sanon että tämä on kyllä jo sadistista touhua kun pakotetaan tässä ja nyt ratkaisemaan sellaista josta Paavolla ei selvästi nyt ole mielipidettä.
Silloin lääkäri toteaa että minä tulen huomen aamulla huoneeseesi saat miettimisaikaa ja silloin voit sen kertoa.
Hoitoneuvottelun jälkeen oma mieleni on kauhusta turta ja kehoni aivan vetelä. Tässä kohtaa ajattelen että onneksi he ovat lääkinneet Paavon tunteettomaan tilaan jolloin mikään ei tunnu hätkähdyttävän häntä. Kumman rauhallinen ja tyyni hän onkin kävellessään hoippuen kohti ruokasalia kahville. Jätän Paavon sinne ja lähden kotiin.
Hoitajan puhelinsoitto kaikuu korvissani auton pyörien huminan säestämänä, tule tänne viikoksi tai kahdeksi tilanteen kartoittamiseen. Nyt se onkin äkkiä muuttunut määrittelemättömäksi ajaksi.
Miksi hoitojärjestelmä edelleen pitää kynsin hampain kiinni potilaastaan ja sitoo hänet tällä tavalla sairaalakierteeseen.
Jälleen kerran taas uusi lääkitys, voinnin huononeminen ja sen seurauksena sähköhoidot, kuukausien makaaminen sängyssä joka tietää toimintakyvyn latistumista. Aina vaan uudestaan ja uudestaan sama kierre.
Seuraavana päivänä soitan Paavolle, kumman hän valitsi. Sähkön. Se ainakin on jo tuttua touhua entuudestaan. Lääkkeitä hän ei halua enää lisää.
