Marjatan päiväkirja Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä

                                  BLOGI 11

  KUN JÄRJESTELMÄ IMAISEE  SISÄÄNSÄ SE EI HELPOSTI PÄÄSTÄ SIITÄ POIS 

                              Talutusnuora sidotaan tiukemmin ympärille

                                       Viides osastohoitojakso

Neljänneltä osastojaksolta  kotiuduttuaan Paavon lääkitys oli Abilify ja Sertralin.

Nyt oli havaittavissa selvästi sähköhoidosta johtuvaa muistin menetystä.
   Paavon elämästä oli hävinnyt paljon asioita joita hän ei muistanut. Toistuvasti kävi ilmi kun tuli puheeksi jokin ollut tapahtuma, matka tms. hän ei tiennyt siitä mitään, että oli sellaisella ollut. 

 Kun kuljimme tuttujakin tutumpia maanteitä, oli paljon taloja joita hän ei enää tunnistanut, paikkoja joita kyseli että missähän me nyt ollaan. Kun piti mennä määrättyyn paikkaan Paavo ei tiennytkään mihin suuntaan piti lähteä kotoa.  

Paavolla on ollut ilmiömäinen kyky kulkea luonnossa eksymättä. Oudoissakin paikoissa hän hahmotti minne suuntaan pitää  mennä jotta pääsee määränpäähän.

  Nyt kotiseudulla tuli eteen tilanteita että tutut maisemat, talot olivatkin ihan outoja. Mutta kun hänelle kertoi paikan ja  muisti sen, se jäi kyllä mieleen. Tällä tavalla Paavo joutui opettelemaan uudestaan paikkoja jotka sähköhoito oli vienyt hänen elämästään pois.

  Aktiivisena liikkujana Paavo tapansa mukaan teki kävelylenkkejä ja lumen tultua hiihtolenkkejä metsässä.  Mutta pian hän huomasi että vuosikausia tutuksi tulleilla lenkkeilymaastoissa alkoikin  olla  vierasta ympäristöä eikä hän tiennyt missä on.  Erittäin hyvän suunnistustaitonsa  ansiosta hän aina löysi jonkun tutun kiinnekohdan ja osasi paikallistaa itsensä.

  Mutta pelko oikeasta eksymisestä sai hänet lopettamaan lenkkeilyn. Toinen tekijä oli talvella hiihtäminen joka tarvitsee hyvää tasapainoa pysyäkseen vauhdissa pystyssä. Muutaman kerran kaaduttuaan Paavo ei enää uskaltanutkaan lähteä yksin metsään jos ei pääsekään enää ylös.

 Sairaala on vienyt hoidoillaan Paavolta yhden ihmiselle kaikkein tärkeimmän  terveydestä huolehtimisen tavan pois,  kunnon ylläpitämisen - liikunnan.

                                         Poliklinikalla

Jatkohoito järjestettiin taas tavan mukaan psykiatrian poliklinikalle. Kävimme siellä yhdessä koska minun oli lähdettävä autokuskiksi. 

 Poliklinikalla ei ollut enää tuttua lääkäriä joka aikaisemmilla kerroilla tunnisti lääkkeiden vakavat haittavaikutukset ja alkoi lopettamaan lääkkeitä. Lopetus oli aina  ollut liian nopeaa ja kovat vieroitusoireet iskivät joka kerta mistä seurasi  että Paavo joutui uudestaan osastolle, jossa laitettiin taas uudet  lääkkeet.  Tätä kierrettä on nyt jatkunut neljä kertaa  ja viides on pian  edessä.

Poliklinikalla oli tällä kerralla  lääkäri jonka tunnistin  opiskelevaksi tai erikoistuvaksi.  Hänellä oli kaavake edessään jossa oli ilmeisesti valmiit kysymykset, joita hän siitä luki ja ruksasi sitten jotain kun Paavo kommentoi.

Paavo vaikuttaa myös perin  juurin kyllästyneeltä ja haluttomalta.  Vastailee muutamalla sanalla kysymyksiin, eikä ihme, samat toimintaympyrät vuodesta toiseen, samat kyselyt. Ketä tahansa tällainen turhauttaisi.  Mutta kaavake tuli lääkärin rukseilla täytettyä.  

 Paavon olo on ollut pitkään aika tokkuraista, tyypillistä lääketokkuraa.   Ajatuksen ja puheen tuottaminen oli hidasta, samoin liikkeet ja koko olemus.

Kerroimme lääkärille myös noista muistamattomuus tilanteista kuinka joitain ajanjaksoja ja tapahtumia sekä ympäristön  paikkoja on kadonnut ja kuinka liikunta on täytynyt lopettaa kun tasapaino on heikentynyt. Lääkäri ehdotti vain muistitestiä kolmen kuukauden kuluttua jos vielä tuntuu siltä. Sanoi myös että voisi ajatella tilata aikaa neurologisille tutkimuksille.

 Abilify lääkkeen määrää vähennettiin puolet pois, kymmenestä milligrammasta viiteen.  Se olikin alunperin tarkoitettu vain puoleksi vuodeksi. Uusi aika seuraavalle käynnille ja lähdimme pois.

                                     Taas vieroitusoireet

Abilifyn määrän puolittaminen alkoi näkyä ja tuntua koko kehossa ja muutaman päivän kuluttua alkoivat vieroitusoireet.

Olo alkoi muuttua ahdistavaksi, vointi huononi. Toiminnallisuus alkoi olla tosi vähässä. Väsymys sai yliotteen kaikista toimista.  Päivät kuluivat pääasiassa sängyssä.  Aamulla ei tahtonut jaksaa nousta ylös, suihkuun meno oli ylivoimaista, voimattomilla käsillä ei  jaksanut  harjata hampaita,   Öisin heräsi olotilaan että pitää pian päästä sairaalaan, pelkotilat ja paniikin omaiset kohtaukset tulivat elämään.
 Siis tyypillisiä tuttuja vieroitusoireita, kehossa ja aivoissa alkoi tapahtua asioita joista huomasi että ei pystykään enää kontrolloimaan niitä.

 Huomaan että mitä useammin lääkkeitä aloitetaan, vähennetään tai lopetetaan, sitä voimakkaammin elimistö reagoi. Tuo Abilify on kummallinen lääke lääkäreille kun sitä pitää tuputtaa aina uudestaan ja uudestaan, osastollahan ei voi olla ellei syö jotain pilleriä, koska se näyttää olevan ainoa hoitotapa.

                                        Lääkäri pakottaa sairaalaan näkemättä potilasta

Seuraava poliklinikan lääkärin aika on käsillä. Mutta Paavo sanoo että ei jaksa lähteä minnekään.
   Kehoitan häntä kuitenkin lähtemään koska aika on varattu. Mietimme tilannetta ja ehdotan että minä voisin mennä käymään ja kertoa kuulumiset.

 Menen ja kerron, että  Abilifyn vähentämisen jälkeen Paavon vointi alkoi huonontua kun vieroitusoireet iskivät. Hän ei jaksanut lähteä vastaanotolle. 

  Silloin lääkäri sanoo että  Paavon on mentävä sairaalaan mutta ensiavun kautta. Siellä tekevät lähetteen. Lupasi soittaa myös Paavollekin.

  Sanon että ei tällaisesta ole kysymys,  eihän tässä mitään sairaalan tarvetta ole, ei Paavo varmaan lähde mihinkään ensiapuun.

 Mutta lääkäri sanoo että minun määräyksestä hänen on tultava,  minä soitan sairasauton ja kun se tulee hakemaan on lähdettävä  tai haemme hänet muuten.

Sydämeni hakkaa rinnassa kun lähden vastaanottohuoneesta.  Minun täytyy soittaa Paavolle ja varoittaa heti lääkärin soitosta ettei pelästy liikaa. Jos ei halua lähteä taas sairaalaan ei kannata vastata puhelimeen.
  Lääkäri oli nopeampi  ja oli kerinnyt jo soittaa.

 Joku käsittämätön psykiatriseen hoitoon kuuluva ilmiö näyttäytyy nuoren  lääkärin työtavassa selvästi.
  Näinkö heitä koulutetaan määräämään potilaita sairaalaan ilman että potilaalla itsellä ei ei ole edes mahdollisuutta sanoa mielipidettään?  Vai onkohan sairaalan osastolla potilaspula kun heitä täytyy  kotoa  käydä sinne hakemassa?

Tulee väistämättä mieleen kotirauhan rikkominen.  Eihän kukaan voi tunkeutua toisen yksityiseen kotiin ilman todella pätevää syytä. Se että ei tule lääkärin vastaanotolle ei  ole syy mennä häntä hakemaan sairaalaan.

Kun sairasauto sitten tuli kotiimme, selitimme ambulanssihenkilöille että  tämä on lääkärin jotain ihmeellistä touhua, ei täällä ole mitään ambulanssin tarvetta.  Onhan meilläkin auto jolla voimme mennä ensiapuun, voitte lähteä takaisin. Se sopi heille vallan hyvin.   Mutta he eivät lähteneet ennen kuin varmistuivat että lähdemme varmasti ja Paavo on autossa.

Tämä on nyt sitä kun Paavo on kertonut aikaisemmin huomioita osastolta, kuinka potilaita haetaan sairaalaan  väkisin milloin ambulanssilla milloin poliisikyydillä.
 Nyt se toteutuu myös hänen kohdallaan ja vain siksi kun ei jaksanut lähteä vastaanotolle.

Voin vain arvailla millaiset lääkärin kourat Paavo tuntee niskavilloissaan siinä autossa istuessaan vieressäni.
 Lääkäri määrää, sinun on toteltava, et saa sanoa vastaan.  

                                              Ensiavussa

Ensiavussa Paavo pääsee heti sänkyyn verhon taakse. Hän on todella järkyttynyt itsekin tällaisesta äkkinäisestä tilanteesta. Yllättäen temmataan omasta kodistaan kysymättä ja neuvottelematta. Miksi?

 Paavo makaa silmät kiinni eikä juuri puhu vaikka kuinka yritän saada juttua aikaiseksi. Terve itsesuojeluvaisto on luonut hänen ympärilleen suojamuurin jonne voi paeta.
   Istun siinä vieressä yhtä järkyttyneenä ja voimattomana, ei meillä kummallakaan ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen mitä Paavolle nyt ollaan tekemässä,  kaikki on järjestetty etukäteen valmiiksi. 

 Pitkän ajan kuluttua tulee lääkäri. Paavo vastailee on tai ei kysymyksiin. Onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia?  Ei ole.  Sitten lääkäri sanoo että siellä on paikka psykiatrisella osastolla sinulle ja pääset pian sinne ja lähtee pois.

                                           Osastohoito alkaa rutiinisti lääkkeen vaihdolla
Hoitaja tulee sanomaan että nyt lähdetään osastolle. Lähdemme kolmistaan kävelemään pihan poikki.
 Huone on jo tuttuakin tutumpi.  Siinä on  kaksi sänkyä   jotka ovat nyt tyhjillään.  Vaatekaappi on seinällä. Sinne Paavo laittaa kenkänsä ja takkinsa. Kuinka hän pystyykin olemaan noin rauhallinen ja tyyni?

Sanomme heippa ja halaamme toisiamme. Tulen pian käymään ja nähdään. Lähden kotiin.

Tämä osastojakso on jäänyt minulle melko tuntemattomaksi.  Hoitoneuvotteluja muistaakseni ei pidetty kertaakaan joten lääkäriä  en nähnyt  koskaan.
  Lääkkeitä tietysti vaihdettiin entisen tavan mukaan.
 Sertralin lopetettiin ja tilalle laitettiin Voxra.
 Lääkäri kertoi  Paavolle Voxrasta, että se on lääke, joka ei  ole SSRI- lääke jonka vaikutusmekanismi on erilainen ja sen voi lopettaa eikä siitä tule oireita.
  Katsoin  lääkkeen ominaisuuksia tarkemmin, amfetamiinijohdannainen lääke, käytetään mm. tupakan vieroituksessa. Siis nytkö sairaala alkaa jo pakottaa Paavon huumeiden käyttäjäksi? Voi ei!

Opamoxin käyttö on ilmeisesti lopetettu tai vähennetty osastolla  koska sitä ei Paavolle nyt pakkosyötetty. Se näkyi selvästi siinä että  nyt Paavolle ei voitu todentaa minkäänlaisia psykoottisia oireita koko osastojakson aikana,  eikä hän nyt muuttunut hoippuvan krapulaisen oloiseksi.
 Diagnoosikin oli nyt  toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita.

                                                     Voxran vaikutus
Osastollahan ei ole muuta hoitoa kuin lääkkeiden syönti. Jokaisen lääkkeen kohdalla on ollut tapana että sitä aina lisätään jonkin  ajan kuluttua.  Niinpä Voxrankin kohdalla tehtiin näin Voxra nostettiin 300 mg. Silloin huomasin merkittävän muutoksen Paavon olemuksessa.
  Ensimmäisenä kiinnitin huomiota nopeaan laihtumiseen.  Kyselin häneltä että eikö osastolla ole kiinnitetty mitään huomiota siihen. Eivät ole puhuneet mitään.

 Kotilomalle tullessaan Paavo ei ollut entisensä.  Hän ei tuntunut saavan otetta ympäristöön, ajatukset alkoivat saada omituisia piirteitä kun asioiden hahmotuskyky oli heikentynyt.

  Öisin Paavo heräsi aamuyöllä ja lähti vaeltamaan etsien milloin paitaa, milloin sukkia milloin mikäkin oli hukassa. Joku asia oli jäänyt päivällä tekemättä ja sitä hän mietti miten sen hoitaisi tai valitteli kun ei ollut tehnyt sitä.

Tajusin heti että kun hän illalla ottaa Voxran sen vaikutus näkyy aamuyöllä, koska nuo heräämiset tapahtuivat  aina samoihin aikoihin.


                                                       Paperipotilas

Paavon potilasasiakirjaan on psykiatrisen osaston lääkäri kirjoittanut:

 Tulosyy. Tuli terveyskeskuslääkäri xxxx lähettämänä osastojaksolle pitkäaikaisen masennuksen vaikeutumisen vuoksi B1-lähetteellä.

  Potilas otettiin hoitoon osastolle. Oli itse osastohoitoon suostuvainen.

  Lähettävän lääkärin vastaanotolla todettu apea mies, lyhyitä katsekontakteja otti. Lyhytsanaisesti vastaili kysymyksiin.

 Ei mitään mainintaa siitä, että Paavon vointi huononi sen jälkeen kun Abilify lääkettä vähennettiin.

   Mistähän muuten lääkäri on saanut B1 lähetteeseen jotain sisältöä?  Tätä lähetettä Paavo ei ole koskaan saanut nähdä.
  Se  minuutin parin pyrähdys sängyn vieressä  ensiavussa ei kyllä antanut mitään tietoa sen hetkisestä tilanteesta. Poliklinikan lääkäri, jonka määräyksestä Paavo nyt on osastolla,  ei ole edes nähnyt Paavoa lainkaan.
 No, lääkäri katsoo tietysti papereista mitä kollegat ovat aikasemmin kirjoittaneet,  ja sen mukaan lääkäreillä on rajaton valta tehdä mitä vain, ei siihen potilaan mielipidettä tarvita.
  Olen entistä vakuuttuneempi että potilasasiakirjat seurustelevat keskenään ja niiden mukaan toimitaan.
  Paavokin on monien muiden potilaiden tavoin  tällaisessa tilanteessa aika heikoilla koska hänellä ei ole tiedossa muuta vaihtoehtoa.

Miksi ja kenelle sairaalan osastonlääkärin täytyy jälleen kerran vakuuttaa että potilas oli itse osastohoitoon suostuvainen?  Tätä ei koskaan kysytty häneltä missään vaiheessa, minä olin hänen vieressään koko ajan ja olen tietoinen kaikesta.
  Psykiatrian poliklinikan lääkäri  vain pakotti hänet osastolle,  itse soitti ambulanssin hakemaan Paavon kotoa kommentilla jos et lähde tällä haemme sinut muuten. 

  Eikä Paavo missään lähettävän lääkärin vastaanotolla ollut vaan ensiavun sängyssä. Kai niissä on jonkinlainen ero.

                       Seuraavaksi:      Psykiatrinen hoitojärjestelmä Tampereella tunkeutuu koteihin
                                                  pyytämättä ja vie sairaalaan  lupaa kysymättä.