Marjatan päiväkirja Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä

                                                              BLOGI 13

  KUN JÄRJESTELMÄ IMAISEE  SISÄÄNSÄ SE EI HELPOSTI PÄÄSTÄ SIITÄ POIS 

     Hoitojärjestelmä tunkeutuu koteihin pyytämättä ja vie sairaalaan lupaa kysymättä.

                           

Muutettuamme uudelle paikkakunnalle, ajattelin että nyt päästään eroon tästä turhauttavasta  sairaalakierteestä johon tämä psykiatrinen hoitojärjestelmä  on Paavon  aina uudestaan ja uudestaan temmannut, kuten olen kuvaillut aikaisemmissa blogeissani.  

  Hänet on pakotettu syömään lääkkeitä  vuosi toisensa perää,  pidetty lääketokkurassa, aiheutettu lääkepsykooseja,   pakotettu sähköhoitoon  vaikka ei ole antanut suostumustaan.  

Tuntuu kauhealta sanoa tällaista, mutta mitenkään muuten en voi pelkistää kaikkea sitä mitä Paavolle on tapahtunut.  

  Sitä  Paavoa jonka olen oppinut tuntemaan kymmenien vuosien aikana, en ole koskaan tavannut kotona  sellaisena millaiseksi  hänet on sairaalan sängyssä makaavana sairaalapersoonana muokattu.     Paperipotilas Paavosta  psykiatrinen hoitojärjestelmä on muokannut eri ihmisen kuin mitä hän oikeasti on.

  Olen  huomannut että Paavoa käsitellään ja hänet nähdään  pelkästään diagnoosin kautta heidän hoitokulttuurinsa ja käytäntöjensä mukaan. Kun keskustelemme Paavon kanssa hoidosta hänen tyypillinen kommentti on  - niinhän siellä kaikille tehdään - kaikkihan siellä ovat sellaisia...  

 Olen todennut usein, että  sinun täytyy olla erittäin terve ja vahva persoona kun olet kestänyt kaiken sairastumatta ihan oikeasti. 

 Lääkkeiden elimistöä muuttavan ja lamaannuttavan vaikutuksen erottaa harvinaisen selvästi hänen omasta persoonastaan.

  

                       Paavoa  houkutellaan puhelimella sähköhoitoon

 Mutta yllätys oli aikamoinen kun  sairaalasta yllättäen tulee puhelu. Hoitaja soittaa ja pyytää tulemaan sähköhoitoon.  Hän puhuu pitkään ja kuulen kun Paavo jatkuvasti  sanoo ei ja selittelee,  ilmeisesti hoitajan kysymyksiin - miksi et tule.  

Puhelun loputtua hän kertoo että ne houkuttelee minua sähköön kun sinne on tullut lähete.   Hoitaja käski miettimään asiaa ja lupasi soittaa uudestaan. 

  Viikon kuluttua hoitaja taas soittaa taas ja maanittelee tulemaan osastolle, mutta Paavo on edelleen sitä mieltä että ei tule.

Minua hämmentää tuo tapa millä  sairaala haalii potilaita noinkin innokkaasti. Kuuluukohan se normaalisti hoitajien  työtehtäviin, tuskinpa Paavo on ainoa jonka perään soitellaan kotiin? 

  Kyselen Paavolta että mitä ne nyt oikein sinusta hoitavat sillä sähköllä, mitä sinusta nyt pitää parantaa?

Paavo tuskailee jo nyt muistinsa kanssa, paljon on tapahtuneita asioita joita hän ei pysty enää muistamaan kun niistä tulee puhetta, ympäristössä on paikkoja joita ei enää muista millaisia ne ovat, tutussakin paikassa liikkuminen muuttuu ajoittain oudoksi eikä tunnista missä on. 

 Kerran Paavo totesi että hän ei muista enää millainen meidän entisen kodin  huoneet ovat, millainen pihamaa on. 

Auttaako se sähkö palauttamaan näitä takaisin mitä se on kerran sinulta vienyt?

  Ei Paavo osaa sanoa yhtään sen enempää mitään.  Minä nyt vain olen tässä systeemissä.

  Puhelinsoitto sai hänet kuitenkin pelokkaaksi. Mitäs jos ne tulee hakemaan kotoa väkisin?  Yritän vakuuttaa  että sinä et ole enää missään sairaalahoidossa  eikä kellään ole oikeutta tulla kotiimme väkisin. Ei meillä ole oikeutta avata ovia eikä päästää sisään ketään. 

 Et sinä ymmärrä, ne voi tehdä mitä vaan, sanoo Paavo tuskastuneena. 

 Mistä ihmeestä sähköosastolla voidaan tietää  että Paavolla olisi tällä hetkellä akuutti tarve sähköhoitoon?  Kukaan sairaalan hoitohenkilökunnasta eikä lääkäri ole nähnyt häntä lainkaan eivätkä keskustelleet Paavon kanssa.   

 Kyllä nyt  houkutellaan  Paavoa joka kulkee jo historiallisena  paperisena henkilönä heidän järjestelmässään.  

 Paavo ei ole saanut nähtäväkseen mitään konkreettista syytä  eikä minkäänlaista lähetettä miksi täytyy mennä sähköhoitoon.  Vain  kaksi hoitajan  maanittelevaa puhelinsoittoa. 

  

 Eikä hän ole ollut enää moneen kuukauteen minkään sairaalan kirjoissa potilaana, jopa hänen asuinkuntansakin on muuttunut. 

 Sairaalaan meno koskettaa myös omaisia  ja perhettä, joten tarvitaan vähän enemmän tietoa ja perusteluja osastolle menemiseen kuin  pelkkä puhelinsoitto  potilaalle.

   Paavo on alkanut tarkastella tavallista tiivimmin että ovet ovat  varmasti aina lukossa.

                                Lääkäri ilmoittaa tulevansa  kotiimme

 Posti tuo kirjeen.  Siinä on ilmoitus että lääkäri ja sairaanhoitaja tulevat kotiimme.  

  Paavo hätkähtää luettuaan kirjeen.  Emmekö ole edes uudella paikkakunnalla turvassa noista perässä roikkuvista vainoojista,  joiksi Paavo on alkanut nimittää heitä.  

 Näinkö suuren kaupungin hoitorutiinit toimivat?

  Nyt minulla alkaa suuri vihan ja hämmennyksen tunne jyllätä sisimmässäni. 

  Millä perusteella kotiimme tunkeudutaan kysymättä edes lupaa?  Eikö meillä ole oikeutta kotirauhaan, elää ihan tavallista normaalia kotielämää ilman että meillä lappaa kontrolloijia, eli kuten Paavo toteaa, vainoojat tulevat.

 

  Eikö ihmiset yleensä soita itse ja tilaa lääkärin aikaa jos kokevat tarvitsevansa sitä? 

 Paavo tökkää kirjeen laatikkoon eikä siihen sen jälkeen kajota millään tavoin.  Päivämäärä on kuitenkin pakko laittaa muistiin, kun lääkäri soittaa ovikelloa  on pakko mennä avaamaan.  Jos ei tottele tullaan varmaan hakemaan ja edessä on taas pakkohoito osastolla, kyllähän nämä systeemit on jo opittu tuntemaan. 

  

                                       Lääkäri ja hoitaja taivuttelevat Paavoa sairaalaan 

Niinpä sitten päivänä jolloin lääkäri kertoi  tulevansa,  hän  ilmestyy oven taakse hoitajan kanssa ja soittaa ovikelloa. Paavo on aamusta asti ollut hermostuneen vaivaantunut.  

 

Lääkäri alkaa tapansa mukaan tekemään kysymystulitusta. Heillä tuntuu olevan  kysymyskaavat mitä toistavat kerta toisensa jälkeen.  Paavo on jotenkin lukossa. 

  Hyvin pian lääkäri ehdottaa että mitäs jos tulisit meidän osastolle?  Paavo sanoo heti selvästi että ei halua.  Mutta  lääkäri alkaakin taivuttelemaan, välillä kyselee kaikkea muuta ja palaa taas kysymykseen lähtisitkö osastolle, siellä tehtäisiin kartoitus voinnista. 

  Mukana ollut hoitaja vahvistaa kommenteillaan lääkäriä. He ovat harvinaisen  sitkeitä eivätkä selvästi aio lopettaa ennen kuin saavat myöntävän vastauksen. Paavo puistelee koko ajan päätään, ei. 

  Sitten lääkäri kääntyy hoitajan puoleen ja sanoo  että  voisit ilmoittaa osastolle että alkaisivat varata Paavolle huonetta.   Tässä vaiheessa Paavon vastarinta murtuu ja hän sanoo että haluaa ehdottomasti yhden hengen huoneen. 

Muuta ei tarvittu, se oli  myöntymisen viesti, asia sovittu.  

Tajuan heti että lääkäri tuli kotiimme nimenomaan saadakseen Paavon sairaalaan koska ei mennyt montakaan minuuttia tulosta kun hän jo ehdotti heti tätä osastolle menoa. Hän oli jo tehnyt tämän päätöksen  työpisteessään  ennen lähtöään  kotiimme. 

Minäkin yritän osallistua keskusteluun ja kyselen perusteita sairaalaan menolle.  Saan vaan vastauksena että siellä voisi olla muutaman päivän jolloin kartoitetaan kokonaiskuvaa voinnista ja otetaan laboratoriokokeita. 

Jälleen kerran täytyy taas todeta: kun järjestelmä imaisee sisäänsä se ei helposti päästä siitä pois.