Marjatan päiväkirja Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä

                                                              BLOGI 14

  KUN JÄRJESTELMÄ IMAISEE  SISÄÄNSÄ SE EI HELPOSTI PÄÄSTÄ SIITÄ POIS 

     Hoitojärjestelmä tunkeutuu kotiin pyytämättä ja vie sairaalaan lupaa kysymättä.

Sairaalasta  soitetaan.  Hoitaja tarjoaa aikaa jolloin Paavon pitäisi mennä osastolle. Paavo  sanoo että hän ei ole tulossa.  Tapansa mukaan hoitajalta alkaa tulla kysymystulvaa jolloin Paavon pitää perustella miksi hän ei tule.  Hoitaja ehdottaa että tule tänne muutamaksi  päiväksi.   Paavo kieltäytyy edelleen. Asia jää sillä kertaa siihen.

Jonkin ajan kuluttua osastolta soitetaan taas ja annetaan päivämäärä jolloin pitäisi tulla sinne. Vain  korkeintaan viikko tai kaksi ja sitten pääsee taas pois hänelle sanotaan. 

                                              Vanha tuttu osastohoito  alkaa jälleen

Paavo on sairaalassa.  Olemme asuneet reilu puoli vuotta uudella paikkakunnalla  kun poliklinikan lääkäri  ilmoitti tulevansa kotiimme. Hän ehdotti heti että Paavo lähtisi sairaalaan osastolle tilanteen kartoittamista varten. 

 

  Sairaalassa hoitoneuvottelussa  lääkäri alkoi miettimään ääneen että mitähän ihmettä lääkettä vielä hän voisi määrätä kun kaikki on jo kokeiltu. Sitten hän sanoi laittavansa Ablify lääkityksen ja siihen rinnalle Risperdalin.   Paavo sanoi että kun kerran Afilify  lääke on lopetettu ei halua enää niitä takaisin. 

  Kerroimme miten edellisen kerran Abilify  teki tosi tokkuraisen olon, kovaa vapinaa, koko keholle nousevaa ihottumaa, kovaa kutinaa ja  äkillistä nukahtelua. Kun lääke lopetettiin iho alkoi parantumaan, nukahtelu loppui. 

  Lääkäri totesi että ei tällaista ole dokumentoitu missään, ei Abilifyn pitäisi aiheuttaa tällaista, seurataan täällä tuleeko ihottumaa.

 Mutta olimme tiukkoja, minä omaisena jopa korotin ääneni että  lääke ei sovi Paavolle.   Abilify jätettiin pois ja tilalle tuli Brintellix.

Tässä näkyy taas se miten lääkärit lukevat  sitä mitä edelliset kolleegat ovat joskus kirjoittaneet papereihin tai jättäneet kirjoittamatta ja sen mukaan toimitaan.  Kun siellä ei ole mainintaa lääkkeen haitoista sitä ei siis ole olemassa vaikka potilas ja vielä omainenkin yrittää kertoa. 

 Paavo on kaikille lääkäreille ja hoitajille täysin tuntematon potilas, jota he eivät ole koskaan ennen nähneet, silti he tietävät tarkalleen mitä pitää tehdä.  

  Saan sellaisen vaikutelman että  toimitaan diagnoosi edellä periaatteella, ovat saaneet sen papereista jotka ovat toisten tekemiä.

  Eikö psykiatrisessa hoitojärjestemässä ole lainkaan sellaista että potilas paranisi?  Tämä kysymys herää kun seuraan tätä touhua. 

  Paavo joka on ollut monta kuukautta pois sairaalan kirjoista häntä pidetään kuitenkin ihan samanlaisena sairaana  edelleenkin. No lääkitys  on jätetty päälle, onkohan se merkki että ei ole vielä parantunut? Mutta eihän lääkkeitä itse voikaan lopettaa, eikä ole ollut lääkäriä joka olisi sen tehnyt. 

 Heti kun vain astuu sairaalan ovesta sisälle, alkaa sama rutiini hoitoputki automaattisesti, lääkkeet pakotetaan syömään  ja sänkyyn makaamaan. Kysyyköhän siellä kukaan, miten sinä voit tänään, miten meidän pitäisi sinua tänään hoitaa?  Ei, sellaista ei kysytä.

  

  

                            Lupaus viikon sairaalajaksosta   jatkuukin  määrättömästi 

Sairaalassa  olo ei loppunutkaan siinä ajassa mitä hoitaja lupasi kun maanitteli Paavoa  osastolle.   Tämä oli meille ensimmäinen järkytys. 

  Käydessäni  Paavon luona en koskaan tavannut hoitajia niin että olisin voinut keskustella heidän kanssaan, kommunikaatio tapahtui  kotoa käsin puhelimen välityksellä.  Hoitajat istuivat lasi-ikkunoiden takana kopissaan,  omahoitaja ei ollut yleensä paikalla kun yritti jotain kysellä, muut eivät  ruvenneet puhumaan. 

                            Lääkkeiden haittavaikutuksia ei tunnisteta

Hoitokäytäntöjen mukaan Brintellix lääkettä nostetaan  jonkin ajan kuluttua.  Pian toiseksi lääkkeeksi laitetaan Risperidoni.  Kokemuksesta osaan jo alkaa odottamaan milloin lääkkeet alkavat vaikuttamaan.

 Pian onkin nähtävissä että lääkkeet alkavat lamaannuttaa  selvästi entistä enemmän koko kehoa ja toimintakykyä.  Nopeassa tahdisssa Paavon vointi huononee selvästi.

Hoitajat ovat kirjanneet tästä näin:

Potilas sanoo että vointi on huonontunut osastolla. Tarvinnut ohjausapua pienissäkin asioissa, vuoteesta nousussa,  aterioille tulosta, henkilökohtaisen hygienian hoitamisessa.  Oma-aloitteisuus täysin kateissa. Kokee kaiken ylivoimaiseksi.

 Potilas sanoo että nämä eivät ole asioita joita itse voi valita tehdä vaan ei kykene niihin. 

   Yritetty keskustella siitä kuinka mieliala ei kohene ellei  minkäänlaista yritystä päivätoimintaan ole tehty.  Edellytetään perusasioihin sitoutumista.

 Sanottu että kokemus ruumiinsa toimimattomuudesta ovat psykoottisen masennuksen oireita.

Sanottu että mikäli sairaus on noin vaikea asteista että estää perusasioiden tekemistä silloinhan pitäisi antaa tehokkaampaa hoitoa.  Pyritty motivoimaan sähköhoitoon. Potilaalla on päätöksenteko kuitenkin hyvin hankalaa.

                                     Risperidonia lääkettä nostetaan

 

 Kun menen käymään vierailulla, Paavo on muuttunut jäykäksi, turtuneeksi joka kävelee hiipimällä kumarassa yrittäen pitää tasapainoa ettei kaatuisi. 

  Paavo kertoo että virtsanpidätyskyky alkaa pettää ja hänellä on vaipat. Samaten ulosteen pidätyskyvyssä on häiriöitä. Kerran hän tuhri saunan lauteet kun  vatsa alkoi toimia tahattomasti. 

                                              Hoitoneuvottelu

Hoitoneuvottelussa ihmettelen lääkärille Paavon huonontunutta kuntoa. Ei hän kotona ollut tällainen. 

  Lääkäri toteaa että oirekuva sopii psykoottiseksi masennukseksi syventyneeseen vaikeaan masennustilaan.  Hän totesi myös että aloitetusta Brintellix hoidosta ei ole ollut haittavaikutuksia toisaalta ei hyötyäkään.  

Minä olen sitä mieltä että Paavo on jälleen kerran taas laitettu lääkepsykoosiin, mutta eiväthän he tunnista täällä lääkkeiden tuomia muutoksia kehossa, vaan  fyysisen olemuksen muuttuminen on merkki psykoottisesta masennuksesta. Minä näen tuon fyysisen muutoksen selvästi koska ei Paavo kotoa lähtiessä ollut tuollaisessa kunnossa.

Toki myös ajatuksen kulku ja psyykkinen olemus ja asioiden hahmotus muuttuu. En malta olla vertaamatta sitä juopuneen olemukseen ja puheiden sössötyksiin, keskushermostoon vaikuttavia huumeitahan nämä lääkkeetkin ovat. 

Lääkäri  ehdottaa sähköhoitoa, koska papereiden mukaan siitä on aikaisemmin ollut hyötyä. 

  Sitten Paavo laitetaan valinnan eteen. Pitää valita kumman hän haluaa, Risperidoni lääkkeen noston vai sähköhoidon.

Paavon olemus on aika tokkurainen, puhe on hidasta ja sanojen muodostus  tahmeaa.  Tällaisessa kunnossa hänet laitetaan noinkin suuren valinnan eteen,  ei Paavo osaa sanoa mitään.  On pitkään hiljaista. Kaikki tuijottavat Paavoa minkä hän valitsee. Lääkäri kehottaa taas kumman vaihtoehdon valitset.  Tällaista piinaavaa ahdistelua kestää  pitkään. No, sano nyt, lääkäri patistaa, sinun on tehtävä tämä valinta nyt.

 Välillä lääkäri toteaa että  onhan olemassa mielenterveyslaki joka sallii tahdosta riippumattoman hoidon ja tarkkailulähetteen. 

  Paavo ei sano mitään. 

  Silloin minä en voi olla puuttumatta tilanteeseen ja sanon että tämä on kyllä jo sadistista touhua kun pakotetaan tässä ja nyt ratkaisemaan sellaista josta Paavolla ei selvästi nyt ole mielipidettä.

  Silloin lääkäri toteaa että minä tulen huomen aamulla huoneeseesi saat miettimisaikaa ja silloin voit sen kertoa.

Hoitoneuvottelun jälkeen oma  mieleni on kauhusta turta ja kehoni aivan vetelä.  Tässä kohtaa ajattelen että onneksi he ovat lääkinneet Paavon tunteettomaan tilaan jolloin mikään ei tunnu hätkähdyttävän häntä. Kumman rauhallinen ja tyyni hän onkin kävellessään  hoippuen kohti ruokasalia kahville.  Jätän Paavon sinne ja lähden kotiin.

  Hoitajan puhelinsoitto kaikuu korvissani auton pyörien huminan säestämänä,  tule tänne viikoksi tai kahdeksi tilanteen kartoittamiseen.  Nyt se onkin äkkiä muuttunut  määrittelemättömäksi ajaksi. 

  Miksi hoitojärjestelmä edelleen pitää kynsin hampain kiinni potilaastaan ja sitoo hänet tällä tavalla   sairaalakierteeseen.  

  Jälleen kerran taas uusi lääkitys, voinnin huononeminen ja sen seurauksena sähköhoidot, kuukausien makaaminen sängyssä joka tietää toimintakyvyn latistumista.   Aina vaan uudestaan ja uudestaan sama kierre.  

Seuraavana päivänä  soitan Paavolle, kumman hän valitsi.  Sähkön. Se ainakin on jo tuttua touhua entuudestaan.  Lääkkeitä hän ei halua enää lisää.