OSA   2

                  

                  SISÄLTÄÄ   BLOGIT    12 - 17

         Marjatan päiväkirja Paavon matkasta

     psykiatrisessa   hoitojärjestelmässä

                                                              BLOGI 12

     KUN JÄRJESTELMÄ IMAISEE  SISÄÄNSÄ SE EI HELPOSTI PÄÄSTÄ SIITÄ POIS 

     Hoitojärjestelmä tunkeutuu koteihin pyytämättä ja vie sairaalaan lupaa kysymättä.

  Olemme muuttaneet Tampereelle  joten tutustuminen  suuren kaupungin psykiatriseen hoitojärjestelmään on  mielenkiintoista.  Mielikuva suuresta kaupungista on että täällä on kaikki parempaa, vaihtoehtoja on enemmän kuin pienellä paikkakunnalla.

                                         Lääkeihottumaan haetaan apua

Paavon olo on huono.  Lääkkeet ovat alkaneet aiheuttamaan kovaa ihottumaa ja lääketokkuraisuus on jokapäiväistä elämää haittaava.

   Uuden paikkakunnan uudet maisemat ja olosuhteet tuntuvat olevan Paavolle hankalia sisäistää.   Sähköhoito on selvästi hävittänyt ympäristön ja jokapäiväisten asioiden hahmotuskykyä.  Väsymys on  kova eikä voimia tahdo olla  ruveta kiinnittymään uuteen, hyvä että pystyy pitämään itseään kasassa. 

   Selvästi Abilify lääkkeen oton jälkeen  elimistö reagoi kovalla ihottumalla.   Suun ympärys muuttuu punaiseksi joka leviää silmien ympärille.   Päänahka ja niska on ihottumarupia täynnä koska niitä täytyy raapia kovan kutinan vuoksi ja ne vuotavat verta. Ihottuma leviää selkään, käsivarsiin koko iholle. Se vaihtelee  paikkaa ja häviää välillä ilmestyäkseen taas uudestaan. Säärissä ja jalkaterissä oleva  iho on muuttunut purppuraiseksi sinipunaiseksi hilseileväksi kutinaksi.

  Välillä ihottuma häviää tullakseen taas uudestaan. 

  Myös Voxra saattaa tehdä ihottumaa, koska se usein hyökkää voimakkaasti esille kutiavana  kun hän  ottaa lääkkeen.

                                     Paavo menee terveyskeskukseen

Kaupunki on ulkoistanut terveyskeskuksen   Mehiläisen ylläpitämäksi.  Tapani mukaan lähden taas autokuskiksi koska Paavo ei uskalla lähteä kaupunkiliikenteeseen itse ajamaan.  Olen siten mukana myös lääkärin vastaanotolla.

Kerromme epäilymme että lääkkeet tekevät tuon pahan ihottuman jonka takia tulimme hakemaan apua.

Lääkäri sanoo heti että ei me täällä terveyskeskuksessa  puututa psykiatrian lääkärin määräämiin lääkkeisiin, mene  Hatanpään poliklinikalle.

                                               Paavo menee yksityislääkärille

Paavo päättää kokeilla yksityistä lääkäriä,  heitähän  on Tampereella pilvin pimein. Tuska ihottuman kanssa on niin kova että apua täytyisi saada pian.

Menemme Pihlajalinnan lääkärille. Käynti on täydellinen pettymys.

  Lääkäri katsoo ihottumaa  jaloissa ja sanoo että se taitaa olla kynsisienen aiheuttamaa ja kirjoittaa  Lamisil voidetta.  Kun kerromme että epäilemme Abilify tai Voxra lääkkeitä ihottuman ja kutinana aiheuttajaksi  lääkäri sanoo vähän kuin ohimennen että kyllä Abilifysta voit vähentää  neljännen osan pois.   Opamoxia voisi myös ottaa aamulla mutta lääkäri ei kuitenkaan kirjoita siihen reseptiä.

  Kehottaa menemään Hatanpäälle  yhdessä vaimon kanssa.

  

                        Varsinainen yllätys paljastui kun posti toi lääkärin epikriisin.

Lääkäri oli  lukenut näköjään kaikki entisten lääkäreiden paperiset merkinnät  joita hän nyt toistaa.

    Ilmeisesti hänellä on jo mielessään valmiina paperipotilas Paavon profiili  ennen kuin näkee itse varsinaista potilasta.  Joku toinen on jo kertonut kaiken oleellisen tiedon lääkärille millainen potilas sieltä on tulossa.

 Vastaanotolla ei sanallakaan ollut puhetta Paavon aikaisemmin saamista diagnooseista vaan Paavo tuli  nimenomaan pyytämään apua ihottumiin joita epäilimme lääkkeiden aiheuttamiksi. Kyllähän lääkäri heti näki Paavon olemuksesta myös nuo lääkkeiden tuomat  kehon fyysiset muutokset.

  Mutta sähköhoidon jälkeen parantunut muisti, mistähän sellainen tieto on tullut ja mitä tekemistä sillä on tässä tapauksessa?  Tällaisesta ei puhuttu sanaakaan. 

                                          Puolisosta luodaan outo profiili

Vaimo tehdään myös näkyväksi ja hän  saa runsaasti lääkäriltä merkintöjä Paavon omiin potilastietoihinsa,   olinhan mukana tapani mukaan kuskina ja yhdessä keskustelimme. 

                                        

 Esitiedot (anamneesi) 

  Psykoottistasoista depressiota ja pakko-oireista käyttäytymistä.  Nyt Abilifyn aloittamisen jälkeen tullut lisääntyvää vapinaa ja jäykkyyttä, ilmeettömyyttä. Ei harhoja.  

Nykytila 

Käsissä hammasratasmaisuutta, kävelee hitaasti. Jaloissa ihottumaa, hilseilevää. 

Muisti parantunut sähköhoitojen jälkeen.

Vaimon mukaan Abilify on aiheuttanut potilaan ongelmat.

Vaimo kokee että lääkkeistä olisi haittoja  kun aamulla lääkkeen oton jälkeen parin tunnin kuluttua tulee ahdistuneisuutta.  Lääkkeen voi ottaa myös iltaisin.

Hoito olisi kuitenkin hyvä toteuttaa psykiatrilla Hatanpäällä.  Suositellaan että vaimo olisi mukana ja hänelle selitettäisiin potilaan lääkityksistä ja tilanteesta. Vaimo kovasti huolissaan tilanteesta, mm. lääkkeiden käytön perusteet hakusessa ja epäilyä  on. Tärkeää saada vaimo ymmärtämään miten lääkkeet vaikuttavat.

                                       ???

No, ehkä ilmaisin oman huoleni liian voimakkaasti kun kerroin huomioitani. Vai eikö lääkäri ole tottunut siihen että omainenkin voi tulla mukaan vastaanotolle?

 Omaisella on tärkeää kerrottavaa nimenomaan potilaan arjessa tapahtuvista oireista ja huomioista joita hän ulkopuolisena havainnoitsijana tekee päivittäin.

 Yleensä potilaat tulevat vastaanotolle aitona omana itsenään kotioloistaan jossa sairaus ilmenee, eikä joskus menneisyydessä olleelta lääkärin käynniltä tai sairaalassa luotuna paperipotilaana.

 Tämä  lääkärikäynti  kertoo minulle siitä että lääkäri näkee potilaansa historiallisena henkilönä paperilla.

  Ehkä vaimo yrittää sotkea hänen  mielikuvansa omilla kommenteillaan, mitään muuta selitystä en löydä lääkärin ihmeellisille vaimo kuvauksille.

 Nyt törmäsimme jo  toiseen lääkäriin joka kieltäytyi  antamasta apua. 

  

                                      Poliklinikalla

Poliklinikalla Paavo tapaa lääkärin.  Tämäkin käynti on pettymys.

  Lääkäri sanoo että me emme hoida täällä ihottumia ja  kehotti menemään terveyskeskukseen. Lääkkeisiin hän ei ottanut mitään kantaa.  Kirjoitti vain uusintareseptit entisiin lääkkeisiin.

  Jo  kolmas lääkäri joka kieltäytyi antamasta apua. 

Minne Paavo nyt voisi mennä kun terveyskeskus, yksityinen ja psykiatria olivat kieltäytyneet hoitamasta?  Häntä pallotellaan paikasta toiseen.

                                              Vielä kerran uusi turha yritys

Paavo menee terveyskeskukseen.  Nyt sattuu kohdalle lääkäri joka suostuu tekemään jotain. Hän antaa lähetteen  ihotautilääkärille, jonne menemme.  Kerromme epäilymme lääkeihottumasta.

  Lääkäri katsoo sitä ja sanoo että ei hänen mielestään tämä ole lääkkeiden aiheuttamaa  mutta sanoo että voisi Voxran lopettaa kolmeksi viikoksi niin näkee mitä tapahtuu.  Kirjoittaa ison kasan uusia kortisonivoiteita vaikka  niitä on ennestäänkin kaapit täynnä.  

  Jälleen kerran  lähdemme pettyneenä ja ihmeissämme pois.   Eikö lääkäri tiedä että ei Voxraa voi noin vain lopettaa äkkiä kerralla, kovat vieroitusoireethan siitä tulee?

                                           Oma apuko paras apu?

Olo jatkuu entisellään. Kutina ja ihottuma vaeltelee iholla  ja yöt kuluvat jatkuvasti heräillessä ja raapiessa itseään.  Laitan öisin rasvaa pahimpiin kohtiin ja Paavo nukahtaa pian.  Hän on kyllä mestari nukkumisessa mikä auttaa jaksamaan.

  Seuraava uusi oire  kehittyy.  Paavo alkaa nukahtelemaan kesken kaiken.  Ei kai lääkkeet laukaise narkolepsiaa?

  Nyt alamme todella huolestua.  Silloin ehdotan, että nyt alamme lopettamaan  itse lääkkeitä kun kerran ei kukaan auta meitä. 

  Sosiaalinen media on täynnä ihmisten kirjoituksia omista kokemuksistaan.   On syntynyt myös konkreettisia fyysisiä vieroitusryhmiä  joissa lääkeputkeen laitetut  saavat vertaistukea toisiltaan.  

 Koska muut lääkärit kieltäytyvät kajoamasta millään tavoin psykiatrien aloittamaan lääkehoitoon, ymmärrän erittäin hyvin tällaisen omatoimisen  toiminnan silloin kun lääkkeet aiheuttavat elämistä rajoittavaa haittaa.

  Tietoa on siis tarjolla.

  Abilify pillerin pilkkominen ja hidas lopettaminen ovat seuraavien viikkojen päivittäisiä ohjelmanumeroita.

   Mitä tapahtuukaan.  Ihottuma ja kutina  loppuivat!   Olemus piristyi pikkuhiljaa ja päivänukahtelu loppui.

  Päätöksemme oli sittenkin oikea. Kiitos kyllä kuuluu tästä sosiaaliselle medialle joka on erittäin hyvä kokemusasiantuntija ja opastaja.  Kun siellä tuhannet lääkkeiden käyttäjät ja myös ammatti-ihmiset kertovat kymmenillä erilaisilla kanavilla huomioitaan yhtenevästi, jotain totuutta asiassa täytyy olla.

Tämä prosessi opetti minulle jälleen jotain uutta tietoa psykiatrisesta hoitojärjestelmästä.

Psyykenlääkkeiden käyttö on  psykiatrian erikoissairaanhoidon  monopoli. Muut lääkärit kieltäytyvät kajoamasta millään tavoin  niihin.

  Sanottiinhan  terveyskeskuksessa heti suoraan että me ei täällä puututa psykiatrian alan lääkkeisiin.     Kuitenkin käyttäjät kuormittavat  terveydenhoitojärjestelmää  turhilla käynneillään, koska lääkkeistä johtuvat uudet oireet ja sairaudet eivät häviä niin kauan kun lääkkeitä  on elimistössä.   Paavo on tästä hyvä käytännön esimerkki.

  

Marjatan päiväkirja Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä

                                                              BLOGI 13

  KUN JÄRJESTELMÄ IMAISEE  SISÄÄNSÄ SE EI HELPOSTI PÄÄSTÄ SIITÄ POIS 

     Hoitojärjestelmä tunkeutuu koteihin pyytämättä ja vie sairaalaan lupaa kysymättä.

                           

Muutettuamme uudelle paikkakunnalle, ajattelin että nyt päästään eroon tästä turhauttavasta  sairaalakierteestä johon tämä psykiatrinen hoitojärjestelmä  on Paavon  aina uudestaan ja uudestaan temmannut, kuten olen kuvaillut aikaisemmissa blogeissani.  

  Hänet on pakotettu syömään lääkkeitä  vuosi toisensa perää,  pidetty lääketokkurassa, aiheutettu lääkepsykooseja,   pakotettu sähköhoitoon  vaikka ei ole antanut suostumustaan.  

Tuntuu kauhealta sanoa tällaista, mutta mitenkään muuten en voi pelkistää kaikkea sitä mitä Paavolle on tapahtunut.  

  Sitä  Paavoa jonka olen oppinut tuntemaan kymmenien vuosien aikana, en ole koskaan tavannut kotona  sellaisena millaiseksi  hänet on sairaalan sängyssä makaavana sairaalapersoonana muokattu.     Paperipotilas Paavosta  psykiatrinen hoitojärjestelmä on muokannut eri ihmisen kuin mitä hän oikeasti on.

  Olen  huomannut että Paavoa käsitellään ja hänet nähdään  pelkästään diagnoosin kautta heidän hoitokulttuurinsa ja käytäntöjensä mukaan. Kun keskustelemme Paavon kanssa hoidosta hänen tyypillinen kommentti on  - niinhän siellä kaikille tehdään - kaikkihan siellä ovat sellaisia...  

 Olen todennut usein, että  sinun täytyy olla erittäin terve ja vahva persoona kun olet kestänyt kaiken sairastumatta ihan oikeasti. 

 Lääkkeiden elimistöä muuttavan ja lamaannuttavan vaikutuksen erottaa harvinaisen selvästi hänen omasta persoonastaan.

  

                       Paavoa  houkutellaan puhelimella sähköhoitoon

 Mutta yllätys oli aikamoinen kun  sairaalasta yllättäen tulee puhelu. Hoitaja soittaa ja pyytää tulemaan sähköhoitoon.  Hän puhuu pitkään ja kuulen kun Paavo jatkuvasti  sanoo ei ja selittelee,  ilmeisesti hoitajan kysymyksiin - miksi et tule.  

Puhelun loputtua hän kertoo että ne houkuttelee minua sähköön kun sinne on tullut lähete.   Hoitaja käski miettimään asiaa ja lupasi soittaa uudestaan. 

  Viikon kuluttua hoitaja taas soittaa taas ja maanittelee tulemaan osastolle, mutta Paavo on edelleen sitä mieltä että ei tule.

Minua hämmentää tuo tapa millä  sairaala haalii potilaita noinkin innokkaasti. Kuuluukohan se normaalisti hoitajien  työtehtäviin, tuskinpa Paavo on ainoa jonka perään soitellaan kotiin? 

  Kyselen Paavolta että mitä ne nyt oikein sinusta hoitavat sillä sähköllä, mitä sinusta nyt pitää parantaa?

Paavo tuskailee jo nyt muistinsa kanssa, paljon on tapahtuneita asioita joita hän ei pysty enää muistamaan kun niistä tulee puhetta, ympäristössä on paikkoja joita ei enää muista millaisia ne ovat, tutussakin paikassa liikkuminen muuttuu ajoittain oudoksi eikä tunnista missä on. 

 Kerran Paavo totesi että hän ei muista enää millainen meidän entisen kodin  huoneet ovat, millainen pihamaa on. 

Auttaako se sähkö palauttamaan näitä takaisin mitä se on kerran sinulta vienyt?

  Ei Paavo osaa sanoa yhtään sen enempää mitään.  Minä nyt vain olen tässä systeemissä.

  Puhelinsoitto sai hänet kuitenkin pelokkaaksi. Mitäs jos ne tulee hakemaan kotoa väkisin?  Yritän vakuuttaa  että sinä et ole enää missään sairaalahoidossa  eikä kellään ole oikeutta tulla kotiimme väkisin. Ei meillä ole oikeutta avata ovia eikä päästää sisään ketään. 

 Et sinä ymmärrä, ne voi tehdä mitä vaan, sanoo Paavo tuskastuneena. 

 Mistä ihmeestä sähköosastolla voidaan tietää  että Paavolla olisi tällä hetkellä akuutti tarve sähköhoitoon?  Kukaan sairaalan hoitohenkilökunnasta eikä lääkäri ole nähnyt häntä lainkaan eivätkä keskustelleet Paavon kanssa.   

 Kyllä nyt  houkutellaan  Paavoa joka kulkee jo historiallisena  paperisena henkilönä heidän järjestelmässään.  

 Paavo ei ole saanut nähtäväkseen mitään konkreettista syytä  eikä minkäänlaista lähetettä miksi täytyy mennä sähköhoitoon.  Vain  kaksi hoitajan  maanittelevaa puhelinsoittoa. 

  

 Eikä hän ole ollut enää moneen kuukauteen minkään sairaalan kirjoissa potilaana, jopa hänen asuinkuntansakin on muuttunut. 

 Sairaalaan meno koskettaa myös omaisia  ja perhettä, joten tarvitaan vähän enemmän tietoa ja perusteluja osastolle menemiseen kuin  pelkkä puhelinsoitto  potilaalle.

   Paavo on alkanut tarkastella tavallista tiivimmin että ovet ovat  varmasti aina lukossa.

                                Lääkäri ilmoittaa tulevansa  kotiimme

 Posti tuo kirjeen.  Siinä on ilmoitus että lääkäri ja sairaanhoitaja tulevat kotiimme.  

  Paavo hätkähtää luettuaan kirjeen.  Emmekö ole edes uudella paikkakunnalla turvassa noista perässä roikkuvista vainoojista,  joiksi Paavo on alkanut nimittää heitä.  

 Näinkö suuren kaupungin hoitorutiinit toimivat?

  Nyt minulla alkaa suuri vihan ja hämmennyksen tunne jyllätä sisimmässäni. 

  Millä perusteella kotiimme tunkeudutaan kysymättä edes lupaa?  Eikö meillä ole oikeutta kotirauhaan, elää ihan tavallista normaalia kotielämää ilman että meillä lappaa kontrolloijia, eli kuten Paavo toteaa, vainoojat tulevat.

 

  Eikö ihmiset yleensä soita itse ja tilaa lääkärin aikaa jos kokevat tarvitsevansa sitä? 

 Paavo tökkää kirjeen laatikkoon eikä siihen sen jälkeen kajota millään tavoin.  Päivämäärä on kuitenkin pakko laittaa muistiin, kun lääkäri soittaa ovikelloa  on pakko mennä avaamaan.  Jos ei tottele tullaan varmaan hakemaan ja edessä on taas pakkohoito osastolla, kyllähän nämä systeemit on jo opittu tuntemaan. 

  

                                       Lääkäri ja hoitaja taivuttelevat Paavoa sairaalaan 

Niinpä sitten päivänä jolloin lääkäri kertoi  tulevansa,  hän  ilmestyy oven taakse hoitajan kanssa ja soittaa ovikelloa. Paavo on aamusta asti ollut hermostuneen vaivaantunut.  

 

Lääkäri alkaa tapansa mukaan tekemään kysymystulitusta. Heillä tuntuu olevan  kysymyskaavat mitä toistavat kerta toisensa jälkeen.  Paavo on jotenkin lukossa. 

  Hyvin pian lääkäri ehdottaa että mitäs jos tulisit meidän osastolle?  Paavo sanoo heti selvästi että ei halua.  Mutta  lääkäri alkaakin taivuttelemaan, välillä kyselee kaikkea muuta ja palaa taas kysymykseen lähtisitkö osastolle, siellä tehtäisiin kartoitus voinnista. 

  Mukana ollut hoitaja vahvistaa kommenteillaan lääkäriä. He ovat harvinaisen  sitkeitä eivätkä selvästi aio lopettaa ennen kuin saavat myöntävän vastauksen. Paavo puistelee koko ajan päätään, ei. 

  Sitten lääkäri kääntyy hoitajan puoleen ja sanoo  että  voisit ilmoittaa osastolle että alkaisivat varata Paavolle huonetta.   Tässä vaiheessa Paavon vastarinta murtuu ja hän sanoo että haluaa ehdottomasti yhden hengen huoneen. 

Muuta ei tarvittu, se oli  myöntymisen viesti, asia sovittu.  

Tajuan heti että lääkäri tuli kotiimme nimenomaan saadakseen Paavon sairaalaan koska ei mennyt montakaan minuuttia tulosta kun hän jo ehdotti heti tätä osastolle menoa. Hän oli jo tehnyt tämän päätöksen  työpisteessään  ennen lähtöään  kotiimme. 

Minäkin yritän osallistua keskusteluun ja kyselen perusteita sairaalaan menolle.  Saan vaan vastauksena että siellä voisi olla muutaman päivän jolloin kartoitetaan kokonaiskuvaa voinnista ja otetaan laboratoriokokeita. 

Jälleen kerran täytyy taas todeta: kun järjestelmä imaisee sisäänsä se ei helposti päästä siitä pois.

Marjatan päiväkirja Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä

                                                              BLOGI 14

  KUN JÄRJESTELMÄ IMAISEE  SISÄÄNSÄ SE EI HELPOSTI PÄÄSTÄ SIITÄ POIS 

     Hoitojärjestelmä tunkeutuu kotiin pyytämättä ja vie sairaalaan lupaa kysymättä.

Sairaalasta  soitetaan.  Hoitaja tarjoaa aikaa jolloin Paavon pitäisi mennä osastolle. Paavo  sanoo että hän ei ole tulossa.  Tapansa mukaan hoitajalta alkaa tulla kysymystulvaa jolloin Paavon pitää perustella miksi hän ei tule.  Hoitaja ehdottaa että tule tänne muutamaksi  päiväksi.   Paavo kieltäytyy edelleen. Asia jää sillä kertaa siihen.

Jonkin ajan kuluttua osastolta soitetaan taas ja annetaan päivämäärä jolloin pitäisi tulla sinne. Vain  korkeintaan viikko tai kaksi ja sitten pääsee taas pois hänelle sanotaan. 

                                              Vanha tuttu osastohoito  alkaa jälleen

Paavo on sairaalassa.  Olemme asuneet reilu puoli vuotta uudella paikkakunnalla  kun poliklinikan lääkäri  ilmoitti tulevansa kotiimme. Hän ehdotti heti että Paavo lähtisi sairaalaan osastolle tilanteen kartoittamista varten. 

 

  Sairaalassa hoitoneuvottelussa  lääkäri alkoi miettimään ääneen että mitähän ihmettä lääkettä vielä hän voisi määrätä kun kaikki on jo kokeiltu. Sitten hän sanoi laittavansa Ablify lääkityksen ja siihen rinnalle Risperdalin.   Paavo sanoi että kun kerran Afilify  lääke on lopetettu ei halua enää niitä takaisin. 

  Kerroimme miten edellisen kerran Abilify  teki tosi tokkuraisen olon, kovaa vapinaa, koko keholle nousevaa ihottumaa, kovaa kutinaa ja  äkillistä nukahtelua. Kun lääke lopetettiin iho alkoi parantumaan, nukahtelu loppui. 

  Lääkäri totesi että ei tällaista ole dokumentoitu missään, ei Abilifyn pitäisi aiheuttaa tällaista, seurataan täällä tuleeko ihottumaa.

 Mutta olimme tiukkoja, minä omaisena jopa korotin ääneni että  lääke ei sovi Paavolle.   Abilify jätettiin pois ja tilalle tuli Brintellix.

Tässä näkyy taas se miten lääkärit lukevat  sitä mitä edelliset kolleegat ovat joskus kirjoittaneet papereihin tai jättäneet kirjoittamatta ja sen mukaan toimitaan.  Kun siellä ei ole mainintaa lääkkeen haitoista sitä ei siis ole olemassa vaikka potilas ja vielä omainenkin yrittää kertoa. 

 Paavo on kaikille lääkäreille ja hoitajille täysin tuntematon potilas, jota he eivät ole koskaan ennen nähneet, silti he tietävät tarkalleen mitä pitää tehdä.  

  Saan sellaisen vaikutelman että  toimitaan diagnoosi edellä periaatteella, ovat saaneet sen papereista jotka ovat toisten tekemiä.

  Eikö psykiatrisessa hoitojärjestemässä ole lainkaan sellaista että potilas paranisi?  Tämä kysymys herää kun seuraan tätä touhua. 

  Paavo joka on ollut monta kuukautta pois sairaalan kirjoista häntä pidetään kuitenkin ihan samanlaisena sairaana  edelleenkin. No lääkitys  on jätetty päälle, onkohan se merkki että ei ole vielä parantunut? Mutta eihän lääkkeitä itse voikaan lopettaa, eikä ole ollut lääkäriä joka olisi sen tehnyt. 

 Heti kun vain astuu sairaalan ovesta sisälle, alkaa sama rutiini hoitoputki automaattisesti, lääkkeet pakotetaan syömään  ja sänkyyn makaamaan. Kysyyköhän siellä kukaan, miten sinä voit tänään, miten meidän pitäisi sinua tänään hoitaa?  Ei, sellaista ei kysytä.

  

  

                            Lupaus viikon sairaalajaksosta   jatkuukin  määrättömästi 

Sairaalassa  olo ei loppunutkaan siinä ajassa mitä hoitaja lupasi kun maanitteli Paavoa  osastolle.   Tämä oli meille ensimmäinen järkytys. 

  Käydessäni  Paavon luona en koskaan tavannut hoitajia niin että olisin voinut keskustella heidän kanssaan, kommunikaatio tapahtui  kotoa käsin puhelimen välityksellä.  Hoitajat istuivat lasi-ikkunoiden takana kopissaan,  omahoitaja ei ollut yleensä paikalla kun yritti jotain kysellä, muut eivät  ruvenneet puhumaan. 

                            Lääkkeiden haittavaikutuksia ei tunnisteta

Hoitokäytäntöjen mukaan Brintellix lääkettä nostetaan  jonkin ajan kuluttua.  Pian toiseksi lääkkeeksi laitetaan Risperidoni.  Kokemuksesta osaan jo alkaa odottamaan milloin lääkkeet alkavat vaikuttamaan.

 Pian onkin nähtävissä että lääkkeet alkavat lamaannuttaa  selvästi entistä enemmän koko kehoa ja toimintakykyä.  Nopeassa tahdisssa Paavon vointi huononee selvästi.

Hoitajat ovat kirjanneet tästä näin:

Potilas sanoo että vointi on huonontunut osastolla. Tarvinnut ohjausapua pienissäkin asioissa, vuoteesta nousussa,  aterioille tulosta, henkilökohtaisen hygienian hoitamisessa.  Oma-aloitteisuus täysin kateissa. Kokee kaiken ylivoimaiseksi.

 Potilas sanoo että nämä eivät ole asioita joita itse voi valita tehdä vaan ei kykene niihin. 

   Yritetty keskustella siitä kuinka mieliala ei kohene ellei  minkäänlaista yritystä päivätoimintaan ole tehty.  Edellytetään perusasioihin sitoutumista.

 Sanottu että kokemus ruumiinsa toimimattomuudesta ovat psykoottisen masennuksen oireita.

Sanottu että mikäli sairaus on noin vaikea asteista että estää perusasioiden tekemistä silloinhan pitäisi antaa tehokkaampaa hoitoa.  Pyritty motivoimaan sähköhoitoon. Potilaalla on päätöksenteko kuitenkin hyvin hankalaa.

                                     Risperidonia lääkettä nostetaan

 

 Kun menen käymään vierailulla, Paavo on muuttunut jäykäksi, turtuneeksi joka kävelee hiipimällä kumarassa yrittäen pitää tasapainoa ettei kaatuisi. 

  Paavo kertoo että virtsanpidätyskyky alkaa pettää ja hänellä on vaipat. Samaten ulosteen pidätyskyvyssä on häiriöitä. Kerran hän tuhri saunan lauteet kun  vatsa alkoi toimia tahattomasti. 

                                         Hoitoneuvottelu  

                          ahdistelua, pakottamista, pelottelua

Hoitoneuvottelussa ihmettelen lääkärille Paavon huonontunutta kuntoa. Ei hän kotona ollut tällainen. 

  Lääkäri toteaa että oirekuva sopii psykoottiseksi masennukseksi syventyneeseen vaikeaan masennustilaan.  Hän totesi myös että aloitetusta Brintellix hoidosta ei ole ollut haittavaikutuksia toisaalta ei hyötyäkään.  

Minä olen sitä mieltä että Paavo on jälleen kerran taas laitettu lääkepsykoosiin, mutta eiväthän he tunnista täällä lääkkeiden tuomia muutoksia kehossa, vaan  fyysisen olemuksen muuttuminen on merkki psykoottisesta masennuksesta. Minä näen tuon fyysisen muutoksen selvästi koska ei Paavo kotoa lähtiessä ollut tuollaisessa kunnossa.

Toki myös ajatuksen kulku ja psyykkinen olemus ja asioiden hahmotus muuttuu. En malta olla vertaamatta sitä juopuneen olemukseen ja puheiden sössötyksiin, keskushermostoon vaikuttavia huumeitahan nämä lääkkeetkin ovat. 

Lääkäri  ehdottaa sähköhoitoa, koska papereiden mukaan siitä on aikaisemmin ollut hyötyä. 

  Sitten Paavo laitetaan valinnan eteen. Pitää valita kumman hän haluaa, Risperidoni lääkkeen noston vai sähköhoidon.

Paavon olemus on aika tokkurainen, puhe on hidasta ja sanojen muodostus  tahmeaa.  Tällaisessa kunnossa hänet laitetaan noinkin suuren valinnan eteen,  ei Paavo osaa sanoa mitään.  On pitkään hiljaista. Kaikki tuijottavat Paavoa minkä hän valitsee. Lääkäri kehottaa taas kumman vaihtoehdon valitset.  Tällaista piinaavaa ahdistelua kestää  pitkään. No, sano nyt, lääkäri patistaa, sinun on tehtävä tämä valinta nyt.

 Välillä lääkäri toteaa että  onhan olemassa mielenterveyslaki joka sallii tahdosta riippumattoman hoidon ja tarkkailulähetteen. 

  Paavo ei sano mitään. 

  Silloin minä en voi olla puuttumatta tilanteeseen ja sanon että tämä on kyllä jo sadistista touhua kun pakotetaan tässä ja nyt ratkaisemaan sellaista josta Paavolla ei selvästi nyt ole mielipidettä.

  Silloin lääkäri toteaa että minä tulen huomen aamulla huoneeseesi saat miettimisaikaa ja silloin voit sen kertoa.

Hoitoneuvottelun jälkeen oma  mieleni on kauhusta turta ja kehoni aivan vetelä.  Tässä kohtaa ajattelen että onneksi he ovat lääkinneet Paavon tunteettomaan tilaan jolloin mikään ei tunnu hätkähdyttävän häntä. Kumman rauhallinen ja tyyni hän onkin kävellessään  hoippuen kohti ruokasalia kahville.  Jätän Paavon sinne ja lähden kotiin.

  Hoitajan puhelinsoitto kaikuu korvissani auton pyörien huminan säestämänä,  tule tänne viikoksi tai kahdeksi tilanteen kartoittamiseen.  Nyt se onkin äkkiä muuttunut  määrittelemättömäksi ajaksi. 

  Miksi hoitojärjestelmä edelleen pitää kynsin hampain kiinni potilaastaan ja sitoo hänet tällä tavalla   sairaalakierteeseen.  

  Jälleen kerran taas uusi lääkitys, voinnin huononeminen ja sen seurauksena sähköhoidot, kuukausien makaaminen sängyssä joka tietää toimintakyvyn latistumista.   Aina vaan uudestaan ja uudestaan sama kierre.  

Seuraavana päivänä  soitan Paavolle, kumman hän valitsi.  Sähkön. Se ainakin on jo tuttua touhua entuudestaan.  Lääkkeitä hän ei halua enää lisää. 

Marjatan päiväkirja Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä

                                     BLOGI 16

KUN  JÄRJESTELMÄ  IMAISEE  SISÄÄNSÄ  SE  EI  HELPOLLA PÄÄSTÄ SIITÄ POIS

Hoitojärjestelmä  tunkeutuu kotiin pyytämättä ja vie sairaalaan lupaa kysymättä

 

Sairaalasta kotiin tulon jälkeen huomasin heti mikä Paavon  vointi on.  Lääkkeenä oli Brintellix ja Risperdal.  En tiedä lääkkeetkö vai sähköhoito olivat  heikentäneet lisää Paavon toimintakykyä.

 Missä on minun vaatteet, kysyi Paavo kun tuli kotiin. 

 Kaapissa makuuhuoneessa, vastasin.

 Missä makuuhuoneessa?

Paavo ei selvästi  hahmottanut kotiaan. Vein hänet makuuhuoneeseen mutta hän ei löytänyt omaa vaatekaappiaan. Avasin kaapin oven ja silloin hän tunnisti sen.

Paavo halusi katsoa televisiota. Miten tämän saa päälle, hän kysyi.

Siinä on kaukosäädin vieressä.

Missä?

Annoin hänelle kaukosäätimen käteen.

Miten tämä toimii?

Etkö muista.

Paavo menee avuttoman näköiseksi  aivan kuin hän ei olisi ikinä nähnyt moista kapulaa. 

En minä tiedä, miten tätä käytetään?

Minäkin jo hätäännyn. Mitä he ovat tehneet Paavolle sairaalassa? Miten meidän nyt pitäisi ruveta elämään tätä kotielämää?  

  Pikkuhiljaa Paavo oppii kodin perusasiat, kun teki kerran unohtuneen toiminnan  se palautui mieleen normaalisti.

Yksi toiminta häneltä on kadonnut ilmeisesti lopullisesti.  Paavo ajatteli ruveta maksamaan laskuja nettipankissa mutta siitä ei tullutkaan mitään. Hän istui  läppärin ääreen mutta hänellä ei ollut aavistustakaan miten sitä pitäisi käyttää. Näppäimistö oli kyllä tutun näköistä mutta   tietokoneen logiikka oli aivan hukassa. 

 Paavo yritti myöhemminkin käyttää tietokonetta ja joitain  yksittäisiä toimintoja alkoikin palautumaan mieleen.

  Laskujen maksu ja pankkiasiat jäivät  minun hoidettavakseni. Aluksi hän yritti niitä maksella mutta vaati minun vieressäoloa ja jatkuvaa opastamista mitä kohtaa milloinkin pitää klikkailla, tässä kohtaa muisti ei palautunut.    Turhautuneena tällaiseen Paavo jätti koneen käytön kokonaan. 

  Järkyttyneenä voin vain todeta että sairaala hoitoineen oli vienyt jälleen yhden toimintakyvyn Paavolta pois. 

              Luonnossa liikkumisen kyky heikkenee 

Syksyn kauniit ilmat saivat meidät usein ulos lenkkeilemään. Paavo ei osannut nauttia ulkoilusta. Pelko eksymisestä oli voimakas, vaikka liikuimme aivan kotimme lähistöllä. 

   Maastossa on paljon polkuja jotka saavat Paavon hahmottamisen sekaisin.  Jatkuva hätääntynyt kysely, missä me ollaan, eihän polun pitäisi kääntyä tuonne suuntaan.  Me ollaan eksyksissä. Käännytään takaisin,  sai minutkin tuskastumaan. 

  Paavo on aina ollut erinomaisen hyvä suunnistamaan oudoissakin maisemissa ja minä taas eksyn helposti. Usein marjametsässä kun pyörin mättäältä toiselle katse kohti maata, menen ihan sekaisin paikasta ja ilmansuunnista ja usein kyselen että minne päin täyty lähteä että löytää auton.  Ilman Paavoa en osaisi metsästä pois.

  Ajattelen että Paavolla on tällaiset tilanteet mielessä ja hän oikeasti pelkää että en osaisi lenkeiltämme kotiin kun hänkin on aivan sekaisin missä ollaan. 

  No, pääasia että liikuntaa kuitenkin tuli. Otin joskus marjanpoimurin mukaan lenkille ja Paavo sauvakäveli sillä aikaa pienen pätkän polkua edestakaisin, pitäen näköyhteyden minuun koko ajan  että osaisi tulla takaisin luokseni. 

  Jonkin ajan kuluttua huomaan että Paavon vointi alkaa nopeasti huononemaan. Lenkillä askel selvästi hidastuu, askel muuttuu töpöttäväksi  ja vauhti hiljenee. 

  Kävelylenkeillä  hänen eteensä tien reunaan alkaa ilmestyy risuja joita hän kiertää ja hyppii niiden yli. Todellisuudessa ei siinä  mitään risuja ole minkä Paavokin heti tajuaa ja ihmettelee moista näköharhaa. Päättelemme että  polun reunan puun oksat kun hän katsoo niitä siirtyvät hänen näkökentässään tielle.  

Tiedän, että taas jälleen kerran lääkkeet alkavat tehdä tepposia elimistössä, tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hänen aistihavaintonsa tekevät tepposiaan. Tuohon ympäristön hahmottamisen vaikeuteen ja eksymisen pelkoon  on liittynyt näköaistin  häiriö.

                                       Kotikuntoutus

Kun sairaalasta kirjoitetaan ulos se ei tarkoita suinkaan sitä että kaikki olisi ohi ja  pääsisi elämään normaalia kotielämää.  

  Psykiatrinen hoitojärjestelmä sitoo  Paavon edelleen pyörimään siinä ja pitää häntä sairaalan potilaan roolissa.  

  Paavo on jo koulutettu niin hyvin tähän  rooliin että hän ei paljon  enää vastustele se on jo osa hänen identiteettiään ja persoonansa piirrettä.  Näin minun kuuluu olla ja elää kun minä olen sairas. 

  Kun minä kysyn että millä tavalla sinä olet sairas, en tunnista sellaista, ei hänkään osaa sitä yksilöidä. Vetoaa aina sairaalaan että kyllähän siellä on sanottu se.

  Lääkityksen  jättäminen päälle  on  takuuvarma keino pitää potilas hoitojärjestelmässä mukana.  Lääkkeet aiheuttavat fyysistä riippuvuutta ja niitä täytyy uusia eikä muut lääkärit tee sitä kuin psykiatrit.

Sairaalan hoitokäytäntöihin kuului että kun kotiutui, poliklinikalta lähetettiin kotikuntouttaja  joka  rupesi  käymään kotonamme. 

 Lähihoitaja tuli kotiimme yksinkertaisesti vain ilmoittamalla että minä tulen  silloin ja silloin , hän ei kysynyt voinko tulla.   Myöskään  mitään sopimusta tai suunnitelmaa käyntien sisällöstä ei koskaan tehty.   

  Toki sairaalassa on Paavon kanssa tästä keskusteltu ja hänelle on annettu ymmärtää että tämä kuuluu hänen hoitoonsa joka on samalla tavalla pakollinen kuin kaikki muukin hoitotoimenpiteet, esimerkkinä sähköhoito johon Paavoa taivuteltiin uhkaillen kunnes hänen oli  pakko suostua.

       

                         Hoitajan kotikäynti

Hoitajalla oli laaja kysymyslitania mukanaan joka  kuului hänen työnkuvaansa ja ammattirooliinsa, näin päättelimme Paavon kanssa kun myöhemmin keskustelimme näistä käynneistä.  

  

  Paavo on  kotikuntouttajalle vain sairaalassa paperille kirjattu diagnoosi ja potilaskertomus.   Se on lääkärien ja hoitajien näkemys potilaasta jonka he ovat luoneet sen perustella mitä aikaisemmat lääkärit ja hoitajat ovat hänestä joskus kirjoittaneet. 

 Työntekijä on tehnyt   kysymyksiä tämän valmiiksi luodun potilasprofiilin perusteella ja ne  vain vahvistavat ja syventävät pysymistä tässä potilaan roolissa.  

 - Millainen mieliala on ollut, voitko tarkemmin kuvata sitä.

 - Turhautunut. Ei oikein tekemistä kun ei jaksa.

 - Mitä haluat mutta et jaksa? Miten yöt ovat menneet?  Kuinka arki on kotona sujunut? Istutko siinä, katsotko televisiota? Kiinnostaako maailman meno?

 - Oletko ulkoillut?

 - Vähemmän on nyt tullut nyt käytyä

 - Onko siihen syytä miksi  käyt vähemmän? Käytkö viikottain? Onko matkat lyhyempiä? Mikä siihen vähempään on syynä?  

 - Oletko arkiaskareita jaksanut tehdä? Kuinka paljon olet nukkunut?  Nukutko päivisin tunti, kaksi? Onko ruoka maistunut?  Kuinka vatsa on toiminut?

  Paavolla oli  työ vastailla kysymyksiin. Hän  oli lopettanut myös sähköhoitokäynnit eikä mennyt enää niihin. Tämä tieto oli mennyt  myös kotikuntouttajalle.

 - Et mennyt enää sähköhoitoihin, voitko kertoa syyn miksi et mennyt?

 - En vain päässyt lähtemään, edellisenä iltana kyllä laitoin kyllä kaikki kuntoon, ei siinä ollut mitään yhtä syytä.

 - Voitko kertoa mikä syy, oliko se ajatuksena ikävä, oliko voinnissa jotain?  Oliko vastenmielistä lähteä?

 - Pitkäniemestä oli soitettu sinulle, mitä te keskustelitte?  

 - Kysyivät vain että olenko tulossa ja sanoin että en, eipä siinä paljon keskusteltu.

 - Onko se osastolle meno vaikeaa vai itse sähköhoito? Oletko ajatellut miten vointi reagoi jos lopettaa sähkön, oletko keskusellut vaimon kanssa? Onko sinulla tällä hetkellä ajatus että et haluaa jatkaa sitä? Onhan se ylläpitänyt sinun vointia hyvänä.

  

 - Kyllä ne kaikki vakuuttuvat sairaalassa että se on hyödyllistä, en minä oikein usko sitä, en ole huomannut mitään.  Muisti on mennyt ja väsymys on todella kovaa.

Kysymykset jatkuvat. 

  Lääkäri on ehdottanut että käytäs täällä katsomassa vointia kun et ole osastolla että tuleeko voinnin romahdusta. Millaisia ajatuksia mielessä liikkuu?

 - Voi kun tämä on kauheaa ahdistelua tällaiset kysymykset, Paavo tokaisee kyllästyneen näköisenä.

 - Minä ollen hyvä työssäni mutta en osaa lukea ajatuksia, siksi täytyy kysellä. Onko kysymyksiin hankala vastata? Oletko kuitenkin suostuvainen käyntejä vastaanottamaan?

 - Mikä merkitys niillä  käynneillä  on?

 - Kun et halua sähköhoitoa ottaa vastaan niin voinnin seuranta ja arviointi on tärkeää.  Kun sähkö päättyy se luo huolta että vointi jälleen romahtaa. Vaimo pystyy seuraamaan tilannetta mutta hän ei ole terveydenuollon ammattilainen.

Kun hoitajat mainitsivat sanan vaimo, puutuin heti keskusteluun.

 - Onko se sinun vastuulla kaikki tämä tulevaisuus? Sinäkö siitä otat vastuun vai kuka?

 - Lääkäri  ottaa vastuun hoidosta, minä olen vain  silmät ja korvat.

 - Mutta emmehän me näe lääkäriä koskaan, kuinka hän voi tietää  tilanteesta?  Eihän terveyskeskuslääkärikään potilaiden perään katsele ja seuraile heitä kotona.  

  Yleensähän on niin että jos tulee tarvetta hakee kyllä itse apua.  Meitä on täällä kaksi järkevää ja ajattelukykyistä ihmistä jotka osaamme kyllä toimia tilanteissa kuin tilanteissa, en oikein ymmärrä että jonkun täytyy käydä kyttäämässä täällä.

 -  Näkökulma onkin ammattilaisella erilainen.

   Psykiatrinen hoito on erilaista, tää on uudempi hoitomalli kotikuntoutuksessa  perustuu siihen että tullaan kotiin katsomaan ja seuraamaan.  Potilaan tila näyttäytyy erilaiselta täällä kotona kun sairaalassa sen takia on nähty tarpeellisena että käydään seuraamassa. On tärkeää  että jonkinlainen kontrolli on olemassa, jos kunto huononee voimme reagoida.

 - Mitä se tarkoittaa, kysyy Paavo.

 - Se on sitten sitä osastohoitoa taas.

  Minä tulisin sitten kolmen viikon päästä taas käymään. Mikä aika teille sopisi?

 - Mikä se perusidea on teidän käynneissä, samat kysymykset on aina läpi käytävä, kysyy Paavo. 

 - Voinnin seuranta, se on osastolta annettu tehtävä. 

Hoitaja ei lähtenyt ennen kuin hän sai sovittua seuraavan käyntiajan. Yritimme viestittää hänelle että emme  koe tarpeellisena tällaisia käyntejä, mutta hoitaja oli sitkeä ja meidän oli taivuttava siihen että hän tulee uudelleen.

Kotikuntouttajien rooli ja käyntien tarkoitus kävivät selväksi.

Jokaisen lähihoitajan käynnin mukana  kotiimme saapuu myös uhka joka mahdollisesti odottaa tulevaisuudessa. Vointisi tulee huononemaan kun et enää mennyt sähköhoitoon vaan lopetit sen itse ilman lääkärin lupaa.  Siksi  täytyy tulla kotiinne tarkkailemaan vointia.

  

  

 

Marjatan päiväkirja Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä

                                     BLOGI 17

KUN  JÄRJESTELMÄ  IMAISEE  SISÄÄNSÄ  SE  EI  HELPOLLA PÄÄSTÄ SIITÄ POIS

Hoitojärjestelmä  tunkeutuu kotiin pyytämättä ja vie sairaalaan lupaa kysymättä

                                            Kotikäyntien sisältö

Poliklinikan kotikuntoutuksen lähihoitaja jatkaa käyntejään kodissamme. 

  Nämä käynnit ovat minulle oivallisia oppitunteja päästä sisälle tähän psykiatrisen hoitojärjestelmän  kotikuntoutuksen osa-alueeseen kun seurailen hoitajan ja Paavon keskinäistä keskustelua. Tai voisiko sitä edes keskusteluksi sanoa pikemminkin kysymys-vastaus kommunikoinniksi.

   

Hyvin pian minulle selviää että  työntekijät  suorittavat tehtäviä kodeissa jotka  ovat järjestelmän mukaan ohjelmoitu heidän tehdä.  Myös kotikuntoutuksen  työntekijöitä on opetettu näkemään kotona  olevat arjen asiat diagnoosin kautta ja tämä ohjailee  keskustelua psykiatrisen kaavan mukaan. 

Käynnit ovat siis hyvin työntekijäkeskeisiä ja pysyvät samoissa ongelmien puimisessa. Näillä käynneillä ei tapahdu mitään mitä voisi nimetä kuntoutumiseksi tai hoidolliseksi, jokaisen käynnin jälkeen jää tyhjä olo.

  

 Ei Paavolla ole mitään sanottavaa, eipähän  ketään ole koskaan edes pyydetty kotiimme koska ei ole  tarvetta eikä mitään asiaa mitä esittää. 

   Kun hoitajan ilmoittama tulopäivä lähestyy, Paavo alkaa jo edellisenä päivänä siitä puhumaan: 

  "Nyt se taas tulee, mitä minä teen? Mitä minä sanon?" 

   Minä kommentoin tähän: " Kyllä tämä täytyy  saada loppumaan, mitä hyötyä siitä on että  kotiimme tulee väkisin ihminen joka kyselee kysymyksensä ja lähtee pois? Mitä ihmeen hyötyä tällaisesta on?  Ei meidän ole pakko avata kotimme ovea kenellekään, muista että sinulla on itsemääräämisoikeus siihen miten kodissasi elät."

Mutta jos käynnit kiellettäisiin  Paavo pelkää että silloin hän voi joutua sairaalaan pakkohoitoon, näin hän on kertonut ajatuksiaan.  Niinpä kun ovikello soi Paavo menee aukaisemaan oven. 

Sitten hoitaja vain ilmoittaa koska hän tulee seuraavan kerran ja muodollisesti kysyy sopiiko tämä aika.   

   Papereihin kirjataan  yleensä aina että sovittiin seuraava käynti. Mistään sopimisesta ei todellakaan ole kysymys vaan taivuttelusta sanoa kyllä kun hoitaja kysyy sopiiko tämä aika tulla seuraavan kerran.   Aika erikoinen  käytäntö,   tällaiseen en ole ennen törmännyt.      Mutta hoitaja on lähetetty sairaalan toimesta koska tämä kuuluu heidän hoitojärjestelmänsä käytäntöihin, hänelle on tehty toimenkuva jota sitten noudattaa. Ei ole syytä moittia yksittäistä hoitajaa, hän vain tekee työtänsä.  

Kotikuntoutus siis sitoo Paavon hoitojärjestelmän potilaaksi  tällaisella  käytännöllä.  Sairausidentiteetti roolista ei pääse irti kun  käynnit lukkiuttavat tuijottamaan itseään ja tekemisiään,  nämähän aina otetaan puheeksi.

   Paavon  kysyvät kommentit minulle, "mitä minä sanon sille"  kertovat  jostain siitä että hoitajan ja Paavon välillä vallitsee jonkinlainen kuilu joka saa Paavon epävarmaksi omasta roolistaan olla potilaana.  Paavoa käsitellään eri ihmisenä kuin mitä hän todellisuudessa on. 

Hoitaja tulee tapaamaan sairaalassa annettua diagnoosia, ei henkilöä nimeltä Paavo.